Ajopelien Furrytopia

En ole koskaan pahemmin välittänyt ajopeleistä - en ainakaan perinteisistä. Nintendon oman hahmokaartin tähdittämä Mario Kart-pelisarja on kuitenkin positiivinen poikkeus genressä. Tai olisi, jos joku muu ei olisi tehnyt samaa mutta paremmin.

Kyseessä on kilpa-ajopeli, joka luuttuaa lattiat kaikilla Mario Karteilla, niin uusilla kuin vanhoillakin. Peli, jota ei ole julkaistu HD:nä eikä kertaakaan alkuperäisessä muodossaan sitten vuoden 1997. Kyseessä on yksi Raren kulta-ajan peleistä Nintendo 64 alustalle, joka ilman omaa syytään on sivuutettu ja jäänyt jopa unohduksiin. Sen nimi on Diddy Kong Racing, paras ajopeli mitä on nähty.

Hus sika metsään!

Tarina alkaa siitä, kun Timber-tiikerin vanhemmat lähtevät lomalle ja jättävät kotisaaren poikansa huostaan. Leppoisat tiikerinpäivät ovat kuitenkin ohi, sillä saarta saapuu valloittamaan velhosika WizPig. Timber pyytää hädissään apuun kaikki kaverinsa: Diddy Kongin, Banjon, Conkerin, Pipsyn ja muut - jopa yksi Kongien pahiksiin kuuluva Kremling liittyy joukkoon. Yhdessä nuoret päättävät valloittaa saaren takaisin ja ajaa tyrannisian takaisin karsinaansa. Ja mitenkö sika aiotaan voittaa? Autoilla, lentokoneilla ja ilmatyynyaluksilla tietenkin!

Diddy Kong Racing marssittaa joukon Raren tuttuja ja hieman tuntemattomiakin eläinhahmoja erilaisine kuskin ominaisuuksineen pelaajan iloksi. Eikä kyseessä ole pelkkien tavallisten kilparatojen kaahailu, vaan pelistä löytyy puhdas seikkailu-moodi, jolla saa avattua vähitellen kaikki herkut. Välianimaatiot ja pomotaistelut piristävät kaahailujen keskellä ja uusien kenttien sekä salaisuuksien metsästys saarta tutkien on ennen kaikkea kivaa.

Kuskin taidot koetukselle

Seikkailun lisäksi pelissä pääsee ottamaan mittaa turnauksista - joko muiden ihmispelaajien kanssa tai tekoälyvastustajia vastaan. Mikä vielä haastavampaa, pelaaja voi valita kentän pelattavaksi T.T.:tä vastaan, joka on todella pirullinen kilpakumppani. Läpäistyään kaikki kentät T.T.:n kanssa voi aukaista itselleen uuden pelattavan hahmon. Kinkkinen ja kyvyt huippuunsa hiova rutistus kannattaa, sillä viimeistään silloin huomaa kehittyvänsä kuskina ja tietävänsä kuinka eri kentät kannattaa ajaa jotta voittaa muutaman millisekunnin sadasosan. Sanoisin, ettei omien ajotaitojen hiominen ole koskaan ollut näin hauskaa ja haastavaa yhtäaikaa.

 

Muistinko jo mainita, että Diddy Kong Racingin soundtrack on lähes kirjaimellisesti puhdasta kultaa? Iloiset ja mukaansa tempaavat taustamusiikit jäävät soimaan pitkäksi aikaa korvien sopukoihin, mitä ei voi pitää missään nimessä pahana. Monista Raren ja Nintendon peleistä tuttu säveltäjävelho David Wise pistää taas parastaan ja biisit luovat peliin hyväntuulisen tunnelman.

 

Kiusaamisen sietämätön hauskuus

Koska Diddy Kong Racing on kaikkea muuta kuin vakava ajopeli, löytyy kentistä monenmoisia aseita. Kenttiin sijoitellut ilmapallot paljastavat värinsä puolesta minkä kategorian helpostusta on luvassa: punaisista löytyy ammuksia joilla härnätä vastustajia, siniset antavat nopeutta ja vihreistä putkahtaa kenttiin jätettäviä ansoja. Näiden lisäksi violetit ja sateenkaaren väriset erikoispallot tarjoavat hetkellisen suojakentän tai magneetin, jolla voi imasta oman autonsa vastustajan peräpuskuriin kiinni. Mitä useamman samanvärisen pallon kerää, sitä tehokkaampi ase tai helpotus pelaajaa odottaa. Pihtailu siis kannattaa.

Ilmapallojen lisäksi kenttiin on piilotettu iso läjä banaaneja joista on yllättävää hyötyä: keräämällä 10 banaania saa ajokkinsa huippunopeuden maksimiinsa, mutta osumalla muiden ammuksiin tai ansoihin menettää aina osan banaaneistaan.

Mikä onkaan hauskempaa, kuin jättää ilkeä ja hankalasti maastosta erottuva öljyläiskä suoraan nopeuttimen päälle, jolloin kanssapelaajan pyörät menevät takuuvarmasti solmuun juuri kun hän luuli jättävänsä muut imemään pölyä! Kyllä, pelissä pääsee ilkeilemään juuri sopivasti, mutta myös taktikoimaan milloin kannattaa kerätä mikäkin pallo. Peli on parhaimmillaan taktikoinnin ja ajotaitojen yhteenhioutunut kombo.

 

Loputtomasti tekemistä

Jotta ei tehdä tätä liian helpoksi, pelissä pääsee kisaamaan kolmella eri ajokilla. Jos hallitseekin jo auton, ei peliä voi läpäistä täysin ellei haasta itseään opettelemaan myös lentokonetta ja ilmatyynyalusta. Jokainen ajoneuvo tarjoaa aivan erilaisen ajotuntuman. Lentokoneella täytyy huomioida korkeus ja syvyysvaihtelut, ilmayyny taas liukuu aina kuin jään päällä, mutta pystyy kulkemaan vedessä. Kaikilla ajokeilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa joita on opittava hyödyntämään jos haluaa mestariksi.

Kenttäsuunnitteluun on käytetty huolella aikaa ja pelintekijät loistavat tässä asiassa kirkkaasti onnistumisellaan. Tavallisten mutta sopivasti vaihtelevien maailmojen ja ajoratojen lisäksi pelistä löytyy monenlaisia tapoja avata uusia osioita. Esimerkkeinä kentät, joista pitää kerätä 8 piilotettua kolikkoa sekä voittaa, kentät joissa tarkoituksena on ampua vastustajat tai kentät joissa kerätään tiettyjä asioita sekä estetään samalla kanssapelaajia saamasta niitä.

Seikkailukenttien lopussa pelaaja kohtaa WizPigin kaksi kertaa. Näihin taistoihin joutuu ottamaan mukaansa muutakin kuin pelkkää tuuria, sillä sika juoksee ja lentää kovaa, eikä helpota yhtään että pelaaja voi tulla tallotuksi tai ammutuksi kesken kilpailun.

WizPigin kohtaamisten jälkeen lopputekstejä katsellessa luulisi hauskuuden olevan lopussa, mutta näin ei missään tapauksessa ole. Adventure-moodin läpäistyään pelaaja saa avattua aivan uuden ja yhtä laajan Adventure Two-osion, ja mitä muuta Rarella mahtaa vielä olla takataskussaan? Peliin on piilotettu kosolti taikakoodeja, minkä avulla voi peliin lisäillä hauskoja tai helpottavia ominaisuuksia, jos tavallinen pelaaminen alkaa kaikesta monipuolisuudestaan huolimatta maistua puulta.

Diddy Kong Racing on täynnä tekemistä ja Rare on pannut siihen parastaan. Peli ei ole läpihuutojuttu, eikä ole vain yhtä tapaa jolla läpäistä kaikki salaisuudet sekä hioa kuskintaidot huippuunsa. Hahmojen erilaiset ominaisuudet, monipuoliset kentät ja peliin piilotetut salaisuudet sisältävät tuntikaupalla hauskaa tekemistä soolopelaajalle. Kuitenkin hauskuus vain lisääntyy entisestään, kun ottaa kaverin mukaan ja pistää jäätävän matsin pystyyn.  

Kapuloita rattaissa?

Vaikka tahtoisin kuinka kieltää tämän asian, ei ajan hammas ole kohdellut Diddy Kong Racingiä kultahansikkain. Peli näyttää rosoiselta, eikä se isolla litteällä näytöllä anna valitettavasti aivan samaa fiilistä kuin kuvaputkitelkkarilla oli aikoinaan tapana. Mutta aikaansa nähden DKR ei myöskään ole huonoimmasta päästä, peliä kelpaa edelleen katsoa ja pienelle kökköydelle voi sopivassa määrin naureskella. Pelihahmojen lapsekkuus voi karkottaa joitakin pelaajia, sillä tenavia naurattavat hahmoäänet ja söpöstely eivät vain kaikille sovi. Raren historia osoittaa kuitenkin ettei ulkonäkö kerro pelistä kaikkea, eivätkä hassut eläinhahmot aliarvioi aikuispelaajaa. Haastetta pelistä löytyy varmasti moneen makuun.

 

Vaikka mielestäni DKR ottaa Nintendo 64:n ohjaimen pelattavuudesta kaiken irti, on ohjain itsessään pitkissä pelisessioissa tuskastuttava kapine. Tatin epätasainen pinta alkaa pian painaa peukaloa ja ahdistus pukkaa hektistä kenttää pelatessa. Kuinka paljon vääntöä tuollainen kova muovitappi oikein edes kestää? Näppäinten sijoittelut, ohjattavuus ja pelaaminen itsessään toimivat juuri niin kuin pitää - ohjain kasvaa vähitellen osaksi pelaajaa.

Hahmokaarti on mielenkiintoinen sekoitus Raren peleissä nähtyjä eläimiä ja kuskien ominaisuudet antavat peliin lisähaastetta. Osa hahmoista on kuitenkin aivan liian vaikeita aloittelijalle, eikä kaikkien hahmojen kesken eroa pelattavuudessa edes huomaa. Kooltaan pienimmät kuskit ovat helppoja ohjata, mutta nämä ovat muita hitaampia. Nopeimmat kuskit ovat taas melkoisia köntyksiä liikutella. Onkin pelaajasta kiinni, mitä ominaisuuksia ajokissaan haluaa enemmän korostaa tai mikä hahmokaartista viehättää eniten. Alussa on suositeltavaa testata peliä pienillä kuskeilla, sillä silloin pääsee pelituntumaan paremmin kiinni - vasta myöhemmässä vaiheessa on aika ottaa Banjoa ohjaksista ja kokeilla miltä Kazooiesta tuntuu (tai sinne päin).

Yksi ärsyttävimmistä asioista DKR:ssä liittyy moninpeliin. Kahdestaan ajaessa peliruutu on jaettu kahteen, mikä on ihan ok ja pelikin toimii kuten pitää. Kolmella tai neljällä pelaajalla on neljään osaan jaettu ruutu kuitenkin pieni ja suttuinen, eikä se suinkaan ole pahinta. Musiikki puuttuu kokonaan 3-4 hengen pelistä, mikä on ISO miinus. Pelkkien ääniefektien kanssa ajaminen nimittäin latistaa tunnelmaa huomattavasti. Niinpä Diddy Kong Racing on parhaimmillaan kaksintaisteluissa yhden lisäpelaajan kanssa sekä yksinpelissä, jolloin pelaajalla onkin kaikkein eniten valinnanvaraa.  

Ilman Mariotakin voi ajaa!

DKR ei ole pelkästään suosikki-ajopelini, vaan se on rehellisesti mielestäni paras ei-vakava ajopeli mitä millään alustalla on nähty. Siksi onkin pakko myöntää, olen hieman katkera Mario Kartille. En pelkästään sen saamasta suosiosta, vaan siitä että mielestäni Rare teki asiat paremmin ja mielenkiintoisemmin, eikä DKR saanut koskaan siitä tarpeeksi ylistystä. Diddy Kong Racing unohdettiin ilmestymisensä jälkeen nopeasti, eikä sille suotu jatko-osia, parannettua graafista ilmettä eikä edes paikkaa himoittujen ja kalliiden keräilypelien joukossa. Mario Kart sai kaiken ja enemmänkin, vaikka kovinkaan paljon ei sen menneistä vuosista nykypäivään ole lopulta muuttunut. Mario pysyy Mariona ja aseet samoina - vaikka pelit ovat hauskoja, niiltä puuttuu sielu.

Diddy Kong Racing on saanut ainoastaan yhden uudelleenjulkaisun: Nintendo DS:lle vuonna 2007. Versio on kuitenkin monelta osin riisuttu alkuperäisestä, eikä se tarjoa samanlaista pelituntumaa tai tunnelmaa kuin alkuperäinen N64 versio. Ainut plussa kyseisessä pelissä on tarinamoodin uudistettu alkuvideo. Se sisältää nimittäin nyt ensimmäistä kertaa itse tarinan, jonka vuonna 1997 joutui lukemaan ainoastaan peliohjeesta.

Diddy Kong Racing on kaikkea sitä mitä hyvän mielen peliltä voi kaivata: paljon vaihtelevaa tekemistä, vetävät musiikit, löytämisen riemua, seikkailun makua, salaisuuksia, mainio pelattavuus ja puhdas hauskuus. Peli on hyvää viihdettä niin yksin kuin yhdessäkin, sekä tarjoaa mukavasti haastetta.

 

Kunpa löytäisin sen nuoruuteni aktiivisen pelaajajoukon, joka lähtisi sormet hiostuen ja peukalot kipeinä kamppailemaan vielä kerran kanssani Timberin saaren ajokeisarin herruudesta. Lupaan, että edelleenkään en päästäisi heitä helpolla.

Kuokkavieraana Kauhukartanossa

Uninvited (NES)

Alunperin Retrolordi.com:ille kirjoitettu ja kuvitettu juttu.

NES aikakaudella ei vielä tehty kovinkaan paljon "osoita ja klikkaa"-pelejä, vaan kyseinen tyylilaji pysyi lähinnä PC-harrastajien yksinoikeutena. Eipä ihme, ilman hiirtä ei ruudun osoittelu ollut kovinkaan mielekästä puuhaa. Muutama klikkailupeli NES:ille kuitenkin löytyy, eivätkä Kemcon julkaisemat kolme seikkalua ole lainkaan huonoimmasta päästä. 

Shadowgate ja Deja'vu julkaistiin joka mantereella, mutta lisäksi niistä käännettiin myös meille skandeille omat ruotsinkieliset versiot. Kuitenkin kolmas sarjan peleistä, vuonna 1991 julkaistu Uninvited, saapui ainoastaan Amerikkaan. Siitä syystä se onkin monille tuntematon tapaus ja pelin hinta muodostuu noin kaksin- tai nelinkertaisesta määrästä dollareita muihin sarjan peleihin verrattuna.

 

Haamujengin jäljillä

Tulikohan otettua liian monta lasillista eilen illalla, vai tapahtuiko kaikki oikeasti? Hyytävä tilulilu-musiikki säestää dramaattista kerrontaa, kun pelaajalle paljastetaan lähtökohdat: 

Varo! Viimeisin asia jonka muistat on pimeä varjo, joka ilmestyi kuin tyhjästä keskelle tietä autosi eteen. Kuulit siskosi huudon samalla kun suistuit tieltä suoraan päin puuta. Herätessäsi siskosi on poissa ja pahaenteinen bensan katku iskeytyy tajuntaasi.

Ei mene kauaa, kun pelaaja löytää itsensä harhailemasta isosta kartanosta - eikä mistä tahansa kartanosta! Ympärillä alkaa sattua kaikenlaista kummaa ja pelaaja huomaakin pian juttelevansa epäkuolleiden kanssa sekä selvittävänsä taloon kätkeytyvää synkkää salaisuutta. Piinaava musiikki säestää taustalla, eikä siskostakaan näy edes vilausta. Kysymys kuuluukin: Pystytkö selviämään talon ansoista hengissä, vai liitytkö pian Dracanin uskollisiin alamaisiin?

Kemcon taattua laatua

Uninvited on juuri sellainen mitä siltä Shadowgaten perintönä voisi olettaakin: sisältörikas juoni, täynnä kerättäviä (osa täysin turhia) esineitä, piilotettuja arvoituksia sekä kosolti erikoisia ja (voisin jopa väittää) hauskoja tapoja kuolla. Peli on samalla aikaa sekä julma että humoristinen, ja vaikka arvoitusten ratkomiseen on aikaa käytännössä loputtomiin, ei Uninvited silti päästä pelaajaa helpolla. 

Käyttöliittymä on tietokoneversion kaltainen, eli osoitinta liikutellaan ristiohjaimella paikkoihin joita halutaan klikata. Näkymä tarjoaa aina yhden huoneen tapahtumat kerrallaan. Juonen ja arvoituksista perille pääsyn kannalta on olennaista, että pelaaja joutuu lukemaan paljon englanninkielistä tekstiä. Kielitaitoa pelin läpäisemiseen siis jonkin verran vaaditaan, joten kovin nuorille Uninvitedia ei tästäkään syystä voi suositella.

Osa kuvauksiin kätketyistä vihjeistä liittyy suoraan pelin tapahtumiin, toiset pohjautuvat jollain tavoin yleistietoon. Lisäksi pelissä esiintyy tilanteita, joissa ei kummastakaan ole lainkaan hyötyä, vaan oikea ratkaisu on melkeinpä arvattava. Esimerkiksi kohdassa, jossa täytyy hankkiutua eroon koomassa olevasta ruumiista, loogisimmilta kuulostavat komennot "take", "leave" tai "hit" eivät auta. On käytettävä toimintoa "use". Ehkä ruumiin 'käyttäminen' ei ensimmäisenä tulisi mieleen, mutta menköön tämän kerran.

Uninvitediin on piilotettu myös paljon humoria. Haamujen joukosta löytyy Scarlett O'Hara, peilin edessä kannattaa pysähtyä hetkeksi ehostamaan ulkonäköä ja Shadowgaten tunnusmusiikin vinksahtaneen version pääsee kuuntelemaan huoneesta löytyvästä gramofonista. Toisaalta taas hieman liiankin omituisia asioita tuppaa pelissä tapahtumaan, eikä aina tiedä mitä niistä ajattelisi. Zombiet, pahat henget ja puhuvat patsaat kyllä menevät, mutta labyrintissa pelaajan kimppuun käyvä lentävä jättiläistomaatti on ehkä jo hieman liikaa?

Kauhukomediaa kahdeksalla bitillä

 

Alkuperäisen version NES:ille portatusta Uninvitedista loi ICOM Simulations vuonna 1986 Macintosh-tietokoneille. Tuo mustavalkoinen seikkailu oli NES-versiota huomattavasti yksityiskohtaisemmin piirretty ja sarjakuvamaisuudessaan vieläkin pelottavampi. En itse näe syytä miksi osaa pelin sisällöstä on muutettu NES-versioon, esimerkiksi pelastettava pikkuveli muuttuikin siskoksi. Porttaus on toteutettu kuitenkin laadukkaasti NES:in suorituskyvyn huomioonottaen ja allekirjoittaneelle Uninvited on yksi NES:in mieleenpainuvimmista peleistä.

 

 

Kokonaisuutena Uninvited on jännittävä ja huumorilla varustettu täysiverinen seikkailu, jonka pariin tekee mieli palata. Pelistä löytyy onneksi paristotallennus, joten sitä pystyy jatkamaan valitsemastaan kohdasta. Uninvited ei ole missään nimessä helppo ja nopeasti läpäisty peli, vaan ongelmanratkaisussa saattaa kulua helposti montakin pelikertaa. Ärsyyntymistä tuottavat pakottava pelimekaniikka avata kaikki ovet open-toiminnolla ennen sisään astumista, "nothing happens"-tokaisut juuri kun luulit keksineesi ratkaisun ja ne hetket kun et kertakaikkiaan tiedä mitä tehdä.

Jos verrataan Uninvitedia Kemcon aikaisempiin point'n'klickeihin, kolahtaa Uninvited vähintäänkin yhtä kovasti. Se on musiikeiltaan kenties heikompi kuin Shadowgate, ja tunnelmaltaan vähemmän painostava kuin Deja'vu, mutta NES-konsolin kauhupeliksi se on juuri sopivan räävitön eivätkä hetkittäiset rimanalitukset menoa hiljennä. 

Ehdottomasti yksi lisäarvoa tuova seikka on se, että kyseessä on yksi harvoista NES:ille tuotetuista kauhupeleistä. Jo pelkkä kotelon kansikuva olisi saanut minut lapsena säikkymään, puhumattakaan siitä että pelaajan kohtaamat hahmot kirjaimellisesti repivät tältä jäsenet irti. Näin aikuisena voin todeta, että tällaisesta mustasta huumorista olen vain innoissani.

Kemcon valmistamat "osoita ja klikkaa"-pelit ovat kaikki laadultaan hyviä ja edustavat lajityypin parhaimmistoa NES-alustalla. Ensimmäisen persoonan näkökulmasta kuvatut seikkailut tempaavat pelaajan mukaansa heti alkumetreiltä, hyvää kerrontaa pohjustavat kiinnostavat soundtrackit ja juonet ovat pienistä kliseistään huolimatta alusta loppuun saakka laatutavaraa. 

Jos Uninvited ei ole vielä entuudestaan tuttu mutta pidit muista Kemcon seikkailupeleistä, tästä kannattaa ehdottomasti ottaa selvää. Mikäpä olisikaan parempaa Halloweenin viettoa, kuin lähteä kaveriporukassa pienelle retroseikkailulle kauhukartanoon? Kummituskammoiset ja mielikuvitusmaailman vihaajat kuitenkin kääntäkööt katseensa, tämä seikkailu ei ole teitä varten.

Disneyn Syrjähyppy

The Lion King (NES)
Juttu on kirjoitettu alun perin Retrolordi.com -sivustolle.

Vuonna 1994 ilmestynyt Disney-klassikko Leijonakuningas on poikinut melkoisen määrän oheistuotteita ja jatko-osia, viimeisimpänä tänä vuonna jenkeissä alkaneen The Lion Guard -animaatiosarjan. Myös videopelipuolella vuosina 1994-95 ilmestyi lähes joka konsolille oma muunnelmansa Simban seikkailusta Jylhämaassa. Valtaosa niistä on miellyttävää tasoloikkaa, joita hankalahkoista kontrolleista huolimatta kelpaa pelata.

Samaa ei voi sanoa euro-NES:in viimeiseksi pelijulkaisuksi jääneestä The Lion King -tasohyppelystä, joka on surullisenkuuluisa kelvottomuudestaan. Peli on suoraan sanottuna niin huono, että sitä luulisi piraatiksi. On surkuhupaisaa, että samaisesta pelistä NES:ille käännetty piraattiversiokin hakkaa alkuperäisen mennen tullen. Ei ihmetytä, ettei tätä koskaan julkaistu rapakon takana. Virgin ja Disney, mitä oikein ajattelitte?!

Rahastuksenhajuinen jätös

Yleisesti ottaen NES:in viimeisten vuosien julkaisut ovat parempia kuin vanhemmat. Niissä on osattu ottaa tekniikasta kaikki bitit irti. Monista viimeisistä peleistä onkin hioutunut vuosien aikana keräilijöiden himoitsemia arvokasetteja. Myös Lion King on yleisiä nimikkeitä hintavampi tapaus juuri harvinaisuutensa vuoksi, mutta hintalappu ei kerro mitään pelin laadusta. Jotakuinkin 450 mk ilmestyessään kustantanut ja Disneyn hyvämaineisella leimalla varustettu pelikasetti on varmasti ollut monille suuri pettymys. Tuohon aikaan, ilman YouTuben tarjoamaa mahdollisuutta katsella etukäteen miltä peli oikeasti näyttää, oli mahdotonta tietää, että koko tekele olisi läpäisty alle viidessä minuutissa.

The Lion King haiskahtaa pistävästi rahastukselta. Peli noudattelee näennäisesti SNES-, Mega Drive- ja tietokoneversioiden kenttäsuunnittelua. Kentät ja viholliset on aseteltu pelaajan eteen samassa järjestyksessä, joten alkuun näyttäisi olevan kyse samasta pelistä vain huonommalla grafiikalla. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole.

Siinä missä 16-bittisten versioiden kentissä pelaajalla on joku missio ja punainen lanka, puuttuu juoni ja tekemisen mielekkyys NES:in Lion Kingistä tyystin. SNES:illä Simban kuuluu karjua apinoille oikeassa järjestyksessä, jotta pääsisi etenemään seuraavaan kohtaukseen. NES:illä pelaaja vain loikkaa ekan apinan kyytiin ja nämä sitten heittelevätkin Simban koko puukohtauksen yli nappiakaan painamatta. Entäpä tämä: SNES-versiossa toisen kentän pitäisi loppua kirahvin pään päälle, josta Simba kierii automaattisesti seuraavaan kenttään. Tämä sama tilanne on NES:illä toteutettu niin, että viimeisen kirahvin päältä on tehtävä vielä mahdottomalta tuntuva loikkaus, jottei putoaisi pikselin kokoiseen vesilätäkköön. Pudottuaan pelaaja joutuu aloittamaan uudelleen kentän puolivälistä, vaikka loppu olisi ollut vain hyppäyksen päässä.

Tässä oli vasta muutama esimerkki tavoista, joilla pelaamisen ilo on pilattu. Läpeensä turhauttavilla kontrolleilla varustettu sisällötön kokonaisuus tuntuu samalta kuin pureskelisi kaksi päivää putkeen samaa purukumia.

Tylsyyden ylistys

Siinä missä 16-bittisiä versioita onniteltiin kauniista graafiikoista, NES:in Simba on pikkuriikkinen piste TV-ruudulla ja liikkuu kömpelösti töksähdellen – samoin kuin vastustajansa. Tökerösti piirretyt taustat raastavat sielua, etenkin toisessa ja neljännessä kentässä. Puut, joita pitkin Simba etenee apinoiden heittelemänä, on piirretty yhdellä ääriviivalla ja väritetty sisältä yhdellä värillä. Lonkeroiset oksat eivät ole puita nähneetkään – tämä on kuin suoraan 4-vuotiaan ensimmäisestä Paint-piirtelykokeilusta. On myös turhaa odottaa peliltä mitään ylimääräistä: maisemaa taustalla kuvastaa yksivärinen ruutu, eikä kenttiin ole ripoltu kerta kaikkiaan mitään pelkästään koristeeksi. Voisiko tätä enää tylsemmäksi piirtää?

Kun pelin edetessä kohdataan gnuulauma, SNES-versiosta tuttu jännitys ja peloissaan pakenevan Simban epätoivoinen katse ovat tipotiessään. Simbaa liikutellaan nuolinapeilla ylös ja alas ylhäältä kuvatussa ruudussa, jossa parilla soikiolla piirretyt ”gnuut” lipuvat laiskasti ohi. Edes musiikki ei kerro kyseessä olevan pakotilanne, vaan ääniraita rullaa samaa iloista pilipalia kuin ensimmäisessä kentässä. Hohhoijaa!

Grafiikka on kuitenkin vasta yksi ensimmäinen niistä monista asioista, missä on menty metsään. Musiikki, ohjattavuus, pelin kesto, loppuruudut… En keksi kerta kaikkiaan mitään, mikä tässä viritelmässä olisi toteutettu edes välttävästi. Simban liikuttaminen on kuin yrittäisi tarpoa laskettelusuksilla meressä. Jos pelaajalla menee yli 20 kertaa yrittää hypätä pieneltä nyppylältä toiselle ennen kuin toiminto onnistuu, voi vikaa etsiä ainoastaan koodaajasta.

Minne katosit, juoni?

Sanoisin, että kesto on NES:in jellonakuninkassa silti pahiten kustu asia. Vaikeustasot on nimetty elokuvan henkeen sopivasti termein ”Cub,” ”Prince” ja ”King.” Helpoin vaikeustaso Cub edellyttää, että pääset pelin läpi kun selvität kolme ensimmäistä kenttää. Ja koska kentissä on niin säälittävän vähän tekemistä, on peli ohi alle viidessä minuutissa. Eihän tämä ole edes peli – sitä pitäisi kutsua demoksi! Loppu on yksi ainoa kuva, jossa Scarin naama kertoo: ”Well done little cub but that was too easy.” Daa? Seuraavalla vaikeustasolla on sentään kolme kenttää lisää, tosin niidenkin kesto kuuluu lähinnä sarjaan mitätön, ja pelin läpäisee suunnilleen vartissa.

Jos verrataan peliä sen 16-bittisiin isoveljiin, on tässä kenttien pituutta karsittu rankasti, eikä pikkuruinen pätkä kutakin, usein kuin seinään päättyvää, tasoa herätä minkäänlaisia intohimoja. Tunnelmaa tai juonta on tästä pelistä turhaa edes etsiä. On erikoista, että boksin takakannessa lupaillaan Simban nousua Leijonakuninkaaksi ja kestoksi kymmentä kenttää, mikä ei vastaa lainkaan todellisuutta. NES:illä ei kohdata ilkeää Scar-setää eikä liiemmin pelasteta Jylhämaata. Pelin päättyessä Simba jää asustamaan viidakkoon, eikä elokuvan loppua, jossa asiat ratkaistaan, koskaan tapahdu. Timon ja Pumba esiintyvät muiden versioiden tavoin bonuskentissä, mutta ötököiden keräämisestä ei tunnu tässä pelissä olevan mitään hyötyä.

Vasta King-tasolla, joka ei tarjoa enää uusia pelattavia kenttiä, voi saada parhaan lopun – eli jälleen yhden kuvan, johon on ikuistettu eräs elokuvan tylsimmistä lausahduksista. Ja hetkinen, tämä sama kuvahan esiteltiin jo Prince-tasolla! Pelin viimeinen vaikeustaso ei siis tarjoakaan MITÄÄN uutta.

Lentääkö tässä Zazu vai joku random-lokki?

NES-klassikko, jota et halua kokea

On vaikeaa keksiä, kenelle The Lion King on oikeastaan tehty. Pienille lapsille kenttien lyhyys voisi toimia, mutta kontrollit ovat niin perseestä, ettei lapsikaan jaksa yrittää loputtomiin tuskailla tasohyppyjen parissa. Monissa paikoissa pääsee hengestään epäreilusti koodausvirheiden tai kontrollien vuoksi. Siinä tekisi vain mieli paiskata ohjain seinään. The Lion King on liian lyhyt ja ihan väärällä tavalla vaikea, jotta siitä pystyisi nauttimaan.

Aika yllättävä salaisuus löytyy piilotettuna peliin. Kuinka monessa Disney-pelissä pääset pelaamaan tasolla: Poikarakkaus?!

NES:in Leijonakuningas on kuriositeettina kiinnostava teos, mutta en keksi mitään summaa, josta kannattaisi luopua sen hankkimiseksi. Huonoimman NES-pelin titteliä Lion King tuskin ansaitsee, mutta ei sitä voi hyvällä tahdollakaan väittää hyväksi peliksi. Yksi läpäisykerta riittää koko elämän tarpeiksi, ja senkin 15-minuuttisen olisi voinut käyttää paremman pelin äärellä. Mikäli hyllystäsi löytyy ammottava NES-kasetin mentävä aukko, voi tämän pelin ehkä omistaa keräilymielessä. Pelaamiseen sitä ei kuitenkaan missään tapauksessa kannata hankkia, ellei sitten ole pelien suhteen täysi masokisti ja nauti puhtaasta mielipahasta.

Muutama sana pelisarjasta

Olen lapsesta saakka ollut kova Leijonakuningas-fani, ja pelin DOS-versio on yksi tuon ajan suosikeistani. Siksi on sääli, kuinka kauas puusta NES-omena on pudonnut. Vaikka DOS:illa Lion King pyörii parhaiten, voin hyvillä mielin suositella Mega Driven porttausta konsolipelaajille. Se on Super Nintendon vastaavaa miellyttävämpi kontrolleissaan ja uskollisempi DOS-versiolle, vaikka se onkin äänipiiriltään hieman heikompi kuin nämä kaksi muuta. Leijonakuningas pääsee parhaiten oikeuksiinsa juuri tässä 16-bittisessä versiossaan, johon olen tekstissä monta kertaa viitannut.

Hatunnoston arvoinen teos pelisarjassa on Sega Master Systemin 8-bittinen Lion King. Siinä on tehty kaikki niin kuin hyvässä lienssipelissä kuuluukin – kaikki, minkä NES-versio onnistui sössimään. Master Systemin Leijonkaninkaasta löytyy kaunista grafiikkaa, elokuvalle uskolliset musiikit sekä tietysti tarinan mukainen juoni ja tunnelma. Kentät eivät yllättäen kloonaa 16-bittisiä verrokkeja, vaan niiden toteutus on täysin omaperäinen. Pelaaminen on rehellisesti hauskaa, ja kolmekymppisen fanin se tempasi ensimmäisellä kerralla mukaansa aivan täysillä.

Voitteko kuvitella, vasemmassa kuvassa yläpuolella kulkeva vihreä viiva on oikeasti oksa!

Master System -versiossa vaikeus on NES:in tapaan säädetty niin, että kenttämäärä kasvaa haastavammilla tasoilla. Silti helpoinkaan moodi ei kettuile pelaajalle, vaan tekemistä riittää. Leijonakuningas-pelien osalta voinkin rehellisesti mukailla vanhaa mainoslausetta: ”Sega does what Nintendon’t!” Jos tämän luettusi jäi vielä Leijonakuningas-hammasta kolottamaan, suosittelen Segan ohjaimeen tarttumista. Long live the King!

Lopuksi vielä muutama vertailukuva lisää 8-bittisen Nintendon ja 8-bittisen Sega Master Systemin tasoerosta (klikkaa suuremmaksi):

Mikä tuota vasempaa hyenaa vaivaa? Lajitunnistus on todella haastavaa.

Tämä on ehkä ainoa kohtaus jossa NES:in Lion Kingistä löytyy taustaa. Tähtitaivas on.. no, ristejä taivaalla.

Tunnelmissa on eroa! Ja miksi Simba pakenee vasemmassa kuvassa lentävää vesilätäkköä?

Olen sanaton.