Ajopelien Furrytopia

En ole koskaan pahemmin välittänyt ajopeleistä - en ainakaan perinteisistä. Nintendon oman hahmokaartin tähdittämä Mario Kart-pelisarja on kuitenkin positiivinen poikkeus genressä. Tai olisi, jos joku muu ei olisi tehnyt samaa mutta paremmin.

Kyseessä on kilpa-ajopeli, joka luuttuaa lattiat kaikilla Mario Karteilla, niin uusilla kuin vanhoillakin. Peli, jota ei ole julkaistu HD:nä eikä kertaakaan alkuperäisessä muodossaan sitten vuoden 1997. Kyseessä on yksi Raren kulta-ajan peleistä Nintendo 64 alustalle, joka ilman omaa syytään on sivuutettu ja jäänyt jopa unohduksiin. Sen nimi on Diddy Kong Racing, paras ajopeli mitä on nähty.

Hus sika metsään!

Tarina alkaa siitä, kun Timber-tiikerin vanhemmat lähtevät lomalle ja jättävät kotisaaren poikansa huostaan. Leppoisat tiikerinpäivät ovat kuitenkin ohi, sillä saarta saapuu valloittamaan velhosika WizPig. Timber pyytää hädissään apuun kaikki kaverinsa: Diddy Kongin, Banjon, Conkerin, Pipsyn ja muut - jopa yksi Kongien pahiksiin kuuluva Kremling liittyy joukkoon. Yhdessä nuoret päättävät valloittaa saaren takaisin ja ajaa tyrannisian takaisin karsinaansa. Ja mitenkö sika aiotaan voittaa? Autoilla, lentokoneilla ja ilmatyynyaluksilla tietenkin!

Diddy Kong Racing marssittaa joukon Raren tuttuja ja hieman tuntemattomiakin eläinhahmoja erilaisine kuskin ominaisuuksineen pelaajan iloksi. Eikä kyseessä ole pelkkien tavallisten kilparatojen kaahailu, vaan pelistä löytyy puhdas seikkailu-moodi, jolla saa avattua vähitellen kaikki herkut. Välianimaatiot ja pomotaistelut piristävät kaahailujen keskellä ja uusien kenttien sekä salaisuuksien metsästys saarta tutkien on ennen kaikkea kivaa.

Kuskin taidot koetukselle

Seikkailun lisäksi pelissä pääsee ottamaan mittaa turnauksista - joko muiden ihmispelaajien kanssa tai tekoälyvastustajia vastaan. Mikä vielä haastavampaa, pelaaja voi valita kentän pelattavaksi T.T.:tä vastaan, joka on todella pirullinen kilpakumppani. Läpäistyään kaikki kentät T.T.:n kanssa voi aukaista itselleen uuden pelattavan hahmon. Kinkkinen ja kyvyt huippuunsa hiova rutistus kannattaa, sillä viimeistään silloin huomaa kehittyvänsä kuskina ja tietävänsä kuinka eri kentät kannattaa ajaa jotta voittaa muutaman millisekunnin sadasosan. Sanoisin, ettei omien ajotaitojen hiominen ole koskaan ollut näin hauskaa ja haastavaa yhtäaikaa.

 

Muistinko jo mainita, että Diddy Kong Racingin soundtrack on lähes kirjaimellisesti puhdasta kultaa? Iloiset ja mukaansa tempaavat taustamusiikit jäävät soimaan pitkäksi aikaa korvien sopukoihin, mitä ei voi pitää missään nimessä pahana. Monista Raren ja Nintendon peleistä tuttu säveltäjävelho David Wise pistää taas parastaan ja biisit luovat peliin hyväntuulisen tunnelman.

 

Kiusaamisen sietämätön hauskuus

Koska Diddy Kong Racing on kaikkea muuta kuin vakava ajopeli, löytyy kentistä monenmoisia aseita. Kenttiin sijoitellut ilmapallot paljastavat värinsä puolesta minkä kategorian helpostusta on luvassa: punaisista löytyy ammuksia joilla härnätä vastustajia, siniset antavat nopeutta ja vihreistä putkahtaa kenttiin jätettäviä ansoja. Näiden lisäksi violetit ja sateenkaaren väriset erikoispallot tarjoavat hetkellisen suojakentän tai magneetin, jolla voi imasta oman autonsa vastustajan peräpuskuriin kiinni. Mitä useamman samanvärisen pallon kerää, sitä tehokkaampi ase tai helpotus pelaajaa odottaa. Pihtailu siis kannattaa.

Ilmapallojen lisäksi kenttiin on piilotettu iso läjä banaaneja joista on yllättävää hyötyä: keräämällä 10 banaania saa ajokkinsa huippunopeuden maksimiinsa, mutta osumalla muiden ammuksiin tai ansoihin menettää aina osan banaaneistaan.

Mikä onkaan hauskempaa, kuin jättää ilkeä ja hankalasti maastosta erottuva öljyläiskä suoraan nopeuttimen päälle, jolloin kanssapelaajan pyörät menevät takuuvarmasti solmuun juuri kun hän luuli jättävänsä muut imemään pölyä! Kyllä, pelissä pääsee ilkeilemään juuri sopivasti, mutta myös taktikoimaan milloin kannattaa kerätä mikäkin pallo. Peli on parhaimmillaan taktikoinnin ja ajotaitojen yhteenhioutunut kombo.

 

Loputtomasti tekemistä

Jotta ei tehdä tätä liian helpoksi, pelissä pääsee kisaamaan kolmella eri ajokilla. Jos hallitseekin jo auton, ei peliä voi läpäistä täysin ellei haasta itseään opettelemaan myös lentokonetta ja ilmatyynyalusta. Jokainen ajoneuvo tarjoaa aivan erilaisen ajotuntuman. Lentokoneella täytyy huomioida korkeus ja syvyysvaihtelut, ilmayyny taas liukuu aina kuin jään päällä, mutta pystyy kulkemaan vedessä. Kaikilla ajokeilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa joita on opittava hyödyntämään jos haluaa mestariksi.

Kenttäsuunnitteluun on käytetty huolella aikaa ja pelintekijät loistavat tässä asiassa kirkkaasti onnistumisellaan. Tavallisten mutta sopivasti vaihtelevien maailmojen ja ajoratojen lisäksi pelistä löytyy monenlaisia tapoja avata uusia osioita. Esimerkkeinä kentät, joista pitää kerätä 8 piilotettua kolikkoa sekä voittaa, kentät joissa tarkoituksena on ampua vastustajat tai kentät joissa kerätään tiettyjä asioita sekä estetään samalla kanssapelaajia saamasta niitä.

Seikkailukenttien lopussa pelaaja kohtaa WizPigin kaksi kertaa. Näihin taistoihin joutuu ottamaan mukaansa muutakin kuin pelkkää tuuria, sillä sika juoksee ja lentää kovaa, eikä helpota yhtään että pelaaja voi tulla tallotuksi tai ammutuksi kesken kilpailun.

WizPigin kohtaamisten jälkeen lopputekstejä katsellessa luulisi hauskuuden olevan lopussa, mutta näin ei missään tapauksessa ole. Adventure-moodin läpäistyään pelaaja saa avattua aivan uuden ja yhtä laajan Adventure Two-osion, ja mitä muuta Rarella mahtaa vielä olla takataskussaan? Peliin on piilotettu kosolti taikakoodeja, minkä avulla voi peliin lisäillä hauskoja tai helpottavia ominaisuuksia, jos tavallinen pelaaminen alkaa kaikesta monipuolisuudestaan huolimatta maistua puulta.

Diddy Kong Racing on täynnä tekemistä ja Rare on pannut siihen parastaan. Peli ei ole läpihuutojuttu, eikä ole vain yhtä tapaa jolla läpäistä kaikki salaisuudet sekä hioa kuskintaidot huippuunsa. Hahmojen erilaiset ominaisuudet, monipuoliset kentät ja peliin piilotetut salaisuudet sisältävät tuntikaupalla hauskaa tekemistä soolopelaajalle. Kuitenkin hauskuus vain lisääntyy entisestään, kun ottaa kaverin mukaan ja pistää jäätävän matsin pystyyn.  

Kapuloita rattaissa?

Vaikka tahtoisin kuinka kieltää tämän asian, ei ajan hammas ole kohdellut Diddy Kong Racingiä kultahansikkain. Peli näyttää rosoiselta, eikä se isolla litteällä näytöllä anna valitettavasti aivan samaa fiilistä kuin kuvaputkitelkkarilla oli aikoinaan tapana. Mutta aikaansa nähden DKR ei myöskään ole huonoimmasta päästä, peliä kelpaa edelleen katsoa ja pienelle kökköydelle voi sopivassa määrin naureskella. Pelihahmojen lapsekkuus voi karkottaa joitakin pelaajia, sillä tenavia naurattavat hahmoäänet ja söpöstely eivät vain kaikille sovi. Raren historia osoittaa kuitenkin ettei ulkonäkö kerro pelistä kaikkea, eivätkä hassut eläinhahmot aliarvioi aikuispelaajaa. Haastetta pelistä löytyy varmasti moneen makuun.

 

Vaikka mielestäni DKR ottaa Nintendo 64:n ohjaimen pelattavuudesta kaiken irti, on ohjain itsessään pitkissä pelisessioissa tuskastuttava kapine. Tatin epätasainen pinta alkaa pian painaa peukaloa ja ahdistus pukkaa hektistä kenttää pelatessa. Kuinka paljon vääntöä tuollainen kova muovitappi oikein edes kestää? Näppäinten sijoittelut, ohjattavuus ja pelaaminen itsessään toimivat juuri niin kuin pitää - ohjain kasvaa vähitellen osaksi pelaajaa.

Hahmokaarti on mielenkiintoinen sekoitus Raren peleissä nähtyjä eläimiä ja kuskien ominaisuudet antavat peliin lisähaastetta. Osa hahmoista on kuitenkin aivan liian vaikeita aloittelijalle, eikä kaikkien hahmojen kesken eroa pelattavuudessa edes huomaa. Kooltaan pienimmät kuskit ovat helppoja ohjata, mutta nämä ovat muita hitaampia. Nopeimmat kuskit ovat taas melkoisia köntyksiä liikutella. Onkin pelaajasta kiinni, mitä ominaisuuksia ajokissaan haluaa enemmän korostaa tai mikä hahmokaartista viehättää eniten. Alussa on suositeltavaa testata peliä pienillä kuskeilla, sillä silloin pääsee pelituntumaan paremmin kiinni - vasta myöhemmässä vaiheessa on aika ottaa Banjoa ohjaksista ja kokeilla miltä Kazooiesta tuntuu (tai sinne päin).

Yksi ärsyttävimmistä asioista DKR:ssä liittyy moninpeliin. Kahdestaan ajaessa peliruutu on jaettu kahteen, mikä on ihan ok ja pelikin toimii kuten pitää. Kolmella tai neljällä pelaajalla on neljään osaan jaettu ruutu kuitenkin pieni ja suttuinen, eikä se suinkaan ole pahinta. Musiikki puuttuu kokonaan 3-4 hengen pelistä, mikä on ISO miinus. Pelkkien ääniefektien kanssa ajaminen nimittäin latistaa tunnelmaa huomattavasti. Niinpä Diddy Kong Racing on parhaimmillaan kaksintaisteluissa yhden lisäpelaajan kanssa sekä yksinpelissä, jolloin pelaajalla onkin kaikkein eniten valinnanvaraa.  

Ilman Mariotakin voi ajaa!

DKR ei ole pelkästään suosikki-ajopelini, vaan se on rehellisesti mielestäni paras ei-vakava ajopeli mitä millään alustalla on nähty. Siksi onkin pakko myöntää, olen hieman katkera Mario Kartille. En pelkästään sen saamasta suosiosta, vaan siitä että mielestäni Rare teki asiat paremmin ja mielenkiintoisemmin, eikä DKR saanut koskaan siitä tarpeeksi ylistystä. Diddy Kong Racing unohdettiin ilmestymisensä jälkeen nopeasti, eikä sille suotu jatko-osia, parannettua graafista ilmettä eikä edes paikkaa himoittujen ja kalliiden keräilypelien joukossa. Mario Kart sai kaiken ja enemmänkin, vaikka kovinkaan paljon ei sen menneistä vuosista nykypäivään ole lopulta muuttunut. Mario pysyy Mariona ja aseet samoina - vaikka pelit ovat hauskoja, niiltä puuttuu sielu.

Diddy Kong Racing on saanut ainoastaan yhden uudelleenjulkaisun: Nintendo DS:lle vuonna 2007. Versio on kuitenkin monelta osin riisuttu alkuperäisestä, eikä se tarjoa samanlaista pelituntumaa tai tunnelmaa kuin alkuperäinen N64 versio. Ainut plussa kyseisessä pelissä on tarinamoodin uudistettu alkuvideo. Se sisältää nimittäin nyt ensimmäistä kertaa itse tarinan, jonka vuonna 1997 joutui lukemaan ainoastaan peliohjeesta.

Diddy Kong Racing on kaikkea sitä mitä hyvän mielen peliltä voi kaivata: paljon vaihtelevaa tekemistä, vetävät musiikit, löytämisen riemua, seikkailun makua, salaisuuksia, mainio pelattavuus ja puhdas hauskuus. Peli on hyvää viihdettä niin yksin kuin yhdessäkin, sekä tarjoaa mukavasti haastetta.

 

Kunpa löytäisin sen nuoruuteni aktiivisen pelaajajoukon, joka lähtisi sormet hiostuen ja peukalot kipeinä kamppailemaan vielä kerran kanssani Timberin saaren ajokeisarin herruudesta. Lupaan, että edelleenkään en päästäisi heitä helpolla.