keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Disneyn Syrjähyppy

The Lion King (NES)
Juttu on kirjoitettu alun perin Retrolordi.com -sivustolle.



Vuonna 1994 ilmestynyt Disney-klassikko Leijonakuningas on poikinut melkoisen määrän oheistuotteita ja jatko-osia, viimeisimpänä tänä vuonna jenkeissä alkaneen The Lion Guard -animaatiosarjan. Myös videopelipuolella vuosina 1994-95 ilmestyi lähes joka konsolille oma muunnelmansa Simban seikkailusta Jylhämaassa. Valtaosa niistä on miellyttävää tasoloikkaa, joita hankalahkoista kontrolleista huolimatta kelpaa pelata.



Samaa ei voi sanoa euro-NES:in viimeiseksi pelijulkaisuksi jääneestä The Lion King -tasohyppelystä, joka on surullisenkuuluisa kelvottomuudestaan. Peli on suoraan sanottuna niin huono, että sitä luulisi piraatiksi. On surkuhupaisaa, että samaisesta pelistä NES:ille käännetty piraattiversiokin hakkaa alkuperäisen mennen tullen. Ei ihmetytä, ettei tätä koskaan julkaistu rapakon takana. Virgin ja Disney, mitä oikein ajattelitte?!

Rahastuksenhajuinen jätös


Yleisesti ottaen NES:in viimeisten vuosien julkaisut ovat parempia kuin vanhemmat. Niissä on osattu ottaa tekniikasta kaikki bitit irti. Monista viimeisistä peleistä onkin hioutunut vuosien aikana keräilijöiden himoitsemia arvokasetteja. Myös Lion King on yleisiä nimikkeitä hintavampi tapaus juuri harvinaisuutensa vuoksi, mutta hintalappu ei kerro mitään pelin laadusta. Jotakuinkin 450 mk ilmestyessään kustantanut ja Disneyn hyvämaineisella leimalla varustettu pelikasetti on varmasti ollut monille suuri pettymys. Tuohon aikaan, ilman YouTuben tarjoamaa mahdollisuutta katsella etukäteen miltä peli oikeasti näyttää, oli mahdotonta tietää, että koko tekele olisi läpäisty alle viidessä minuutissa.



The Lion King haiskahtaa pistävästi rahastukselta. Peli noudattelee näennäisesti SNES-, Mega Drive- ja tietokoneversioiden kenttäsuunnittelua. Kentät ja viholliset on aseteltu pelaajan eteen samassa järjestyksessä, joten alkuun näyttäisi olevan kyse samasta pelistä vain huonommalla grafiikalla. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole.


Siinä missä 16-bittisten versioiden kentissä pelaajalla on joku missio ja punainen lanka, puuttuu juoni ja tekemisen mielekkyys NES:in Lion Kingistä tyystin. SNES:illä Simban kuuluu karjua apinoille oikeassa järjestyksessä, jotta pääsisi etenemään seuraavaan kohtaukseen. NES:illä pelaaja vain loikkaa ekan apinan kyytiin ja nämä sitten heittelevätkin Simban koko puukohtauksen yli nappiakaan painamatta. Entäpä tämä: SNES-versiossa toisen kentän pitäisi loppua kirahvin pään päälle, josta Simba kierii automaattisesti seuraavaan kenttään. Tämä sama tilanne on NES:illä toteutettu niin, että viimeisen kirahvin päältä on tehtävä vielä mahdottomalta tuntuva loikkaus, jottei putoaisi pikselin kokoiseen vesilätäkköön. Pudottuaan pelaaja joutuu aloittamaan uudelleen kentän puolivälistä, vaikka loppu olisi ollut vain hyppäyksen päässä.


Tässä oli vasta muutama esimerkki tavoista, joilla pelaamisen ilo on pilattu. Läpeensä turhauttavilla kontrolleilla varustettu sisällötön kokonaisuus tuntuu samalta kuin pureskelisi kaksi päivää putkeen samaa purukumia.

Tylsyyden ylistys


Siinä missä 16-bittisiä versioita onniteltiin kauniista graafiikoista, NES:in Simba on pikkuriikkinen piste TV-ruudulla ja liikkuu kömpelösti töksähdellen – samoin kuin vastustajansa. Tökerösti piirretyt taustat raastavat sielua, etenkin toisessa ja neljännessä kentässä. Puut, joita pitkin Simba etenee apinoiden heittelemänä, on piirretty yhdellä ääriviivalla ja väritetty sisältä yhdellä värillä. Lonkeroiset oksat eivät ole puita nähneetkään – tämä on kuin suoraan 4-vuotiaan ensimmäisestä Paint-piirtelykokeilusta. On myös turhaa odottaa peliltä mitään ylimääräistä: maisemaa taustalla kuvastaa yksivärinen ruutu, eikä kenttiin ole ripoltu kerta kaikkiaan mitään pelkästään koristeeksi. Voisiko tätä enää tylsemmäksi piirtää?


Kun pelin edetessä kohdataan gnuulauma, SNES-versiosta tuttu jännitys ja peloissaan pakenevan Simban epätoivoinen katse ovat tipotiessään. Simbaa liikutellaan nuolinapeilla ylös ja alas ylhäältä kuvatussa ruudussa, jossa parilla soikiolla piirretyt ”gnuut” lipuvat laiskasti ohi. Edes musiikki ei kerro kyseessä olevan pakotilanne, vaan ääniraita rullaa samaa iloista pilipalia kuin ensimmäisessä kentässä. Hohhoijaa!


Grafiikka on kuitenkin vasta yksi ensimmäinen niistä monista asioista, missä on menty metsään. Musiikki, ohjattavuus, pelin kesto, loppuruudut… En keksi kerta kaikkiaan mitään, mikä tässä viritelmässä olisi toteutettu edes välttävästi. Simban liikuttaminen on kuin yrittäisi tarpoa laskettelusuksilla meressä. Jos pelaajalla menee yli 20 kertaa yrittää hypätä pieneltä nyppylältä toiselle ennen kuin toiminto onnistuu, voi vikaa etsiä ainoastaan koodaajasta.

Minne katosit, juoni?


Sanoisin, että kesto on NES:in jellonakuninkassa silti pahiten kustu asia. Vaikeustasot on nimetty elokuvan henkeen sopivasti termein ”Cub,” ”Prince” ja ”King.” Helpoin vaikeustaso Cub edellyttää, että pääset pelin läpi kun selvität kolme ensimmäistä kenttää. Ja koska kentissä on niin säälittävän vähän tekemistä, on peli ohi alle viidessä minuutissa. Eihän tämä ole edes peli – sitä pitäisi kutsua demoksi! Loppu on yksi ainoa kuva, jossa Scarin naama kertoo: ”Well done little cub but that was too easy.” Daa? Seuraavalla vaikeustasolla on sentään kolme kenttää lisää, tosin niidenkin kesto kuuluu lähinnä sarjaan mitätön, ja pelin läpäisee suunnilleen vartissa.



Jos verrataan peliä sen 16-bittisiin isoveljiin, on tässä kenttien pituutta karsittu rankasti, eikä pikkuruinen pätkä kutakin, usein kuin seinään päättyvää, tasoa herätä minkäänlaisia intohimoja. Tunnelmaa tai juonta on tästä pelistä turhaa edes etsiä. On erikoista, että boksin takakannessa lupaillaan Simban nousua Leijonakuninkaaksi ja kestoksi kymmentä kenttää, mikä ei vastaa lainkaan todellisuutta. NES:illä ei kohdata ilkeää Scar-setää eikä liiemmin pelasteta Jylhämaata. Pelin päättyessä Simba jää asustamaan viidakkoon, eikä elokuvan loppua, jossa asiat ratkaistaan, koskaan tapahdu. Timon ja Pumba esiintyvät muiden versioiden tavoin bonuskentissä, mutta ötököiden keräämisestä ei tunnu tässä pelissä olevan mitään hyötyä.

Vasta King-tasolla, joka ei tarjoa enää uusia pelattavia kenttiä, voi saada parhaan lopun – eli jälleen yhden kuvan, johon on ikuistettu eräs elokuvan tylsimmistä lausahduksista. Ja hetkinen, tämä sama kuvahan esiteltiin jo Prince-tasolla! Pelin viimeinen vaikeustaso ei siis tarjoakaan MITÄÄN uutta.


Lentääkö tässä Zazu vai joku random-lokki?

NES-klassikko, jota et halua kokea


On vaikeaa keksiä, kenelle The Lion King on oikeastaan tehty. Pienille lapsille kenttien lyhyys voisi toimia, mutta kontrollit ovat niin perseestä, ettei lapsikaan jaksa yrittää loputtomiin tuskailla tasohyppyjen parissa. Monissa paikoissa pääsee hengestään epäreilusti koodausvirheiden tai kontrollien vuoksi. Siinä tekisi vain mieli paiskata ohjain seinään. The Lion King on liian lyhyt ja ihan väärällä tavalla vaikea, jotta siitä pystyisi nauttimaan.


Aika yllättävä salaisuus löytyy piilotettuna peliin. Kuinka monessa Disney-pelissä pääset pelaamaan tasolla: Poikarakkaus?!

NES:in Leijonakuningas on kuriositeettina kiinnostava teos, mutta en keksi mitään summaa, josta kannattaisi luopua sen hankkimiseksi. Huonoimman NES-pelin titteliä Lion King tuskin ansaitsee, mutta ei sitä voi hyvällä tahdollakaan väittää hyväksi peliksi. Yksi läpäisykerta riittää koko elämän tarpeiksi, ja senkin 15-minuuttisen olisi voinut käyttää paremman pelin äärellä. Mikäli hyllystäsi löytyy ammottava NES-kasetin mentävä aukko, voi tämän pelin ehkä omistaa keräilymielessä. Pelaamiseen sitä ei kuitenkaan missään tapauksessa kannata hankkia, ellei sitten ole pelien suhteen täysi masokisti ja nauti puhtaasta mielipahasta.



Muutama sana pelisarjasta


Olen lapsesta saakka ollut kova Leijonakuningas-fani, ja pelin DOS-versio on yksi tuon ajan suosikeistani. Siksi on sääli, kuinka kauas puusta NES-omena on pudonnut. Vaikka DOS:illa Lion King pyörii parhaiten, voin hyvillä mielin suositella Mega Driven porttausta konsolipelaajille. Se on Super Nintendon vastaavaa miellyttävämpi kontrolleissaan ja uskollisempi DOS-versiolle, vaikka se onkin äänipiiriltään hieman heikompi kuin nämä kaksi muuta. Leijonakuningas pääsee parhaiten oikeuksiinsa juuri tässä 16-bittisessä versiossaan, johon olen tekstissä monta kertaa viitannut.

Hatunnoston arvoinen teos pelisarjassa on Sega Master Systemin 8-bittinen Lion King. Siinä on tehty kaikki niin kuin hyvässä lienssipelissä kuuluukin – kaikki, minkä NES-versio onnistui sössimään. Master Systemin Leijonkaninkaasta löytyy kaunista grafiikkaa, elokuvalle uskolliset musiikit sekä tietysti tarinan mukainen juoni ja tunnelma. Kentät eivät yllättäen kloonaa 16-bittisiä verrokkeja, vaan niiden toteutus on täysin omaperäinen. Pelaaminen on rehellisesti hauskaa, ja kolmekymppisen fanin se tempasi ensimmäisellä kerralla mukaansa aivan täysillä.


Voitteko kuvitella, vasemmassa kuvassa yläpuolella kulkeva vihreä viiva on oikeasti oksa!

Master System -versiossa vaikeus on NES:in tapaan säädetty niin, että kenttämäärä kasvaa haastavammilla tasoilla. Silti helpoinkaan moodi ei kettuile pelaajalle, vaan tekemistä riittää. Leijonakuningas-pelien osalta voinkin rehellisesti mukailla vanhaa mainoslausetta: ”Sega does what Nintendon’t!” Jos tämän luettusi jäi vielä Leijonakuningas-hammasta kolottamaan, suosittelen Segan ohjaimeen tarttumista. Long live the King!

Lopuksi vielä muutama vertailukuva lisää 8-bittisen Nintendon ja 8-bittisen Sega Master Systemin tasoerosta (klikkaa suuremmaksi):


Mikä tuota vasempaa hyenaa vaivaa? Lajitunnistus on todella haastavaa.

Tämä on ehkä ainoa kohtaus jossa NES:in Lion Kingistä löytyy taustaa. Tähtitaivas on.. no, ristejä taivaalla.

Tunnelmissa on eroa! Ja miksi Simba pakenee vasemmassa kuvassa lentävää vesilätäkköä?

Olen sanaton.