sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Popin kuninkaan housuissa

Michael Jackson's Moonwalker (Megadrive)

Juttu on kirjoitettu alun perin Retrolordi.com -sivustolle.


Hyvästi maailmanrauha! Hullu rikollisnero Mr Big aikoo pyyhkäistä rakkauden pois koko planeetalta. Hän ja hänen roistonsa ovat kaapanneet kaikki maailman lapset, ja aikovat aivopestä nämä tahdottomiksi orjikseen. Kuka voisi auttaa? Popin kuningas Michael Jackson, rakkauden puolustaja, kutsuu tähtivoiman avukseen ja lähtee sankarhommiin. Kuulit aivan oikein. Tämä on Michael Jacksonin Moonwalker, peli, jossa tapahtuu kaikkea mitä et osannut olettaa.


Jos halusit todella tietää, miltä tuntuu olla Michael Jacksonin housuissa, tämä peli ei auta sinua tippaakaan. Nyt ei tanssahdellakaan esiintymislavoilla, kuten nimestä voisi päätellä, vaan ohjataan taikavoimilla terästettyä poppikuningasta gangstereiden valtaamilta kaduilta aina zombeja viliseville hautuumaille asti. Pelastuspuuhissa kun ollaan, tulee joka kentästä löytää kaapatut tenavat. Yllättävää on se, että kaikki maailman lapset ovat tyttöjä!

Kuurupiiloa gangstereiden tapaan

 

Mr Big on kaapannut lauman pieniä tyttölapsia ja piilottelee heitä komeroissa, autojen takakonteissa, haudoissa ja hämähäkkiluolissa. Lapsia vahtivat hurjat viholliset, kuten gangsterit, zombiet sekä mafiasotilaat. Luulisi, että vähempikin kauhu riittäisi pitämään itkevät kultakutrit aisoissa, mutta Mr Big on perusteellinen. Löytyessään tytöt kiljahtavat iloisesti Michaelin nimen ääneen ja antavat kiitokseksi tanssivalle popparille energiaa. Kummaa, kuinka kaikki tuntevat pelastajansa nimeltä? Lasten löydyttyä lemmikkiapina Bubbles auttaa sankariamme vielä kohtaamaan kentän loppuvastuksen. En haluaisi ajatella niin, mutta kaikessa älyttömyydessään juoni väkisin haiskahtaa jotenkin pervolta.


 
Tätä samaa kaavaa toistetaan kentästä toiseen vaihtuvin vihollisin, kunnes viimein päästään kukistamaan herra Big. Michaelilla on apunaan käsistä ja jaloista lentävän tähtipölyn lisäksi erikoiset tanssiliikkeensä, sekä tietyissä tilanteissa kyky muuntua robotiksi. Taustamusiikkina pyörivät mitkäs muut kuin Jacksonin luomat unohtumattomat biisit, mm. Smooth Criminal ja Bad.



Koska kentät muistuttavat pitkälti toisiaan, pelaaja kehittyy ohjastamaan Michaelia jatkuvasti paremmin. Luulisi, että viimeisessä taistelussa juuri nämä taidot mitattaisiin ja edessä olisi astetta vaikeampi, mutta muuten saman tyyppinen mittelö. Kuinka väärässä sitä voikaan olla? Mr Bigin kanssa heitetään koko edeltävä pelitekniikka roskiin, ja pelaaja on aivan hukassa äärimmäisen nopeatempoisessa avaruussekoilussa. On suorastaan ihme, jos loppupomon pääsee läpi ensimmäisellä yrityksellä. Koska herra Bigiä vastaan ei voi harjoitella koko pelin aikana, viimeinen taisto tuntuu olevan vain tuurista kiinni.

Tosielämän julkkis supersankarina


Kieltämättä absurdi peli-idea toimii. En ole löytänyt Mega Driven valikoimasta vielä toista näin hilpeää tasoloikkaa. Moonwalker ei ole viimeistä kenttää lukuunottamatta vaikea, kunhan opettelee mitkä liikkeet kuhunkin viholliseen toimivat. Pelin kaavamaisuus tuppaa hetkittäin puuduttamaan, ja kenttiin olisi voinut ripotella hieman enemmänkin tekemistä. Puutteistaan huolimatta Michaelin letkeä tanssahtelu vihollisten päälle saa kyllä silti nauttimaan pelistä ja sen tunnelmasta hymyssä suin.





Toisin kuin ehkä odottaisi, eivät viholliset suinkaan kuole niitä potkaistaessa, vaan sinkoilevat näyttävästi ruudusta ulos. Välillä isojen vihollisparvien lento pitkin kentän reunoja pistää suun messingille. Entäpä kohtaukset, joissa Michael tanssittaa zombeja tai poliisikoiria, jotka tanssin loputtua tuupertuvat voimattomina maahan? Loistavaa! Ainoat todelliset ärräpäät peli aiheuttaa vain viimeisessä kentässä, sillä siitä kosmisesta taistelusta ei ole muuta kuin pahaa sanottavaa. Kuinka ollakaan, lopputekstejä lukiessa alkaa kuitenkin jo kaipailla uudelleenpeluuta. Mikä on tämä Moonwalkerin koukuttava taika?



En ole koskaan ollut Michael Jackson -fani, mutta tutut biisit pelissä herättävät nostalgiaa. Jokaisella on varmasti joku mielikuva kyseisestä artistista, eikä tällä herralla pelaaminen tunnu lainkaan samalta kuin kuvitteellisella hahmolla hypähtely. Michaelhan on todellinen henkilö! Vaikka artisti onkin ollut olemassa, peli ei sinänsä perustu tositapahtumiin, vaan samannimiseen elokuvaan. Musiikkivideoista koostuva leffa lienee syy pelissä esiintyviin erikoisiin välikuviin, joissa Michael esimerkiksi muuttuu autoksi.


Korvien täydeltä Billie Jeania


Kontrollit ovat kohdillaan ja moonwalkkaavasta popparista huokuva asenne saa pelaajan jammailemaan tietään eteenpäin musiikin tahdissa. Kuitenkin silloin kun erikoisliikkeet, kuten portaiden pudottaminen tai puun oksaan tarttuminen eivät meinaa onnistua, pelaaminen tuntuu kaikkea muuta kuin jouhevalta. Joidenkin erikoisliikkeiden käyttö vie myös energiaa, mikä rajoittaa käyttämästä kovimpia muuvsseja jatkuvasti.



Ääniefektit naurattavat hyvässä ja pahassa: Pikkutyttöjen Michael-huudot sekä päähenkilön ”Who’s bad” -tokaisut aiheuttavat naurun pyrskähdyksiä, kun taas dobermannien pierua muistuttava ääntely saa aikaan facepalm-eleitä. Vaikka kaksi vuorokautta pelaamisen jälkeen huomaisikin, että Moonwalkerin musiikit soivat edelleen päässä, se ei välttämättä aiheuta pahaa mieltä.



Moonwalkerin grafiikka on hyvää. Pikseli-Jackson tuntuu liikkuvan ja hyppivän kaikin tavoin esikuvansa tahtiin. Mitä pelin aiheuttamiin pervoihin mielikuviin tulee, ne voivat johtua allekirjoittaneen mielen nyrjähtäneisyydestä. Moonwalker onnistuu olemaan riemukas lisenssipeli, jonka tekijöillä on ollut pilkettä silmäkulmassa, ja sitä voi syyttää ainoastaan lyhyydestä, sillä loppupomoa lukuun ottamatta tanssahtelua olisi voinut jatkaa pidempäänkin.


Peli-illan piristysruiske?


Sukupuolesta riippumatta Moonwalkeria voi suositella kaikille kevyenä tasohyppelynä. Huumorintajuisessa seurassa se todistetusti toimii myös hauskana bilepelinä, sillä sekä pelaaja että katsojat saavat taatusti kiksejä. Varoituksena heikkokorvaisille: Moonwalkerin soundtrack voi aiheuttaa korvamatoja sekä halua kuunnella Michael Jacksonia myös peliajan ulkopuolella. Kaikille artistin faneille kyseessä on pakollinen hankinta.



Michael Jackson’s Moonwalker on julkaistu useille Segan konsoleille, PC:lle sekä pelihallikoneena. Eri versiot eroavat toisistaan huomattavasti niin grafiikan kuin pelattavuudenkin osalta. Siinä missä Mega Driven Moonwalker on tyyliltään tasoloikkaa, pelihalleissa puolestaan pelattiin puhtaasti beat ’em uppia. Kaikkien pelien taustalta löytyy kuitenkin sama tarina. Tämä kannattaa pitää mielessä jos on hankkimassa pelin fyysistä kopiota, sillä jokainen peliversio on taastusti omanlaisensa kokemus.


Pikselintarkkaa askartelua

Moni retropelaaja Suomessa on löytänyt Hama-helmet. Kyseessä on Tanskalainen 1970-luvulla alkunsa saanut keksintö, jossa pieniä eri värisiä muovirenkaita asetellaan helmille tarkoitetulle laudalle halutuiksi kuvioiksi. Valmiista hamatöistä voi saada kaikenlaista hauskaa koristetta moneen eri tarkoitukseen, sillä työn voi sulattaa silitysraudan ja leivinpaperin avulla litteäksi levyksi joka pysyy kasassa. 


Hamahelmistä saa pienellä vaivalla rakenneltua esimerkiksi jääkaappimagneetteja, koruja tai vaikka näppäriä rasioita. Retropelien pikseleistä koostuvat pelihahmot onkin erittäin helppoa siirtää hamamalleiksi, joten ei ihme että kyseinen harrastus on suosittu pelaajapiireissä.
 


 

Hamahelmiä löytyy kolmea kokoa: midi, maxi ja mini. Midi on yleisin ja kooltaan 5 mm halkaisijalta. Niitä löytää melkein joka marketista. Maxi on pienille lapsille tarkoitettu 10 mm levyinen jättihelmi. Mini puolestaan on ainoastaan 2,5 mm leveydeltään. Se sopii vanhemmille lapsille sekä monenlaiseen pikkutarkkaan nyhertämiseen.

Joulun alla haaveilin pienien ja yksityiskohtaisten joululajahjojen askartelusta hamahelmillä, joten päädyin mini-helmien hankintaan. Niitä ei valitettavasti saa Suomesta, niinpä minun oli käännyttävä brittiläisen nettikaupan hamabeads.com:in puoleen. Tilaaminen sieltä oli vaivatonta ja tavara saapuikin nopeasti. 

 
Alkuun pääseminen hamoilla on todella helppoa. Hamatöihin löytyy loputtomasti malleja googlen ihmeellisestä maailmasta, eikä mikään estä kokeilemasta myös aivan omia ideoita. Mini-helmillä askartelu on tarkkaa ja helmien asetteluun joutuu käyttämään pinsettejä. Verrattuna midi-helmiin, pienistä töistä tulee todella siistin näköisiä ja sopivan kokoisia. Mini-koon hamat sulavat myös nopeasti yhteen, silittäminen kestää kokonaisuudessaan noin minuutin.
 
 
Hamoilla askartelu on vähän samanlaista rentouttavaa ja ajatukset vievää puuhaa kuin nykyisin muotia oleva värittäminen. Kuitenkin valmiit työt voi heti ottaa käyttöön ja ripustaa vaikka avainperäksi päivää piristämään, toisin kuin värityskuvat jotka usein jäävät kirjan lehdille. Yksinkertaisista malleista on helppoa jatkaa isompiin ja vaikeampiin, kunhan löytyy paikka mihin jättää puolivalmis työ jatkoa odottamaan.



Hama-askartelu on helppoa ja hauskaa puuhaa, eikä sen aloittamiseen tarvita kuin helmiä ja lauta. Värivalikoimaa löytyy laajasti, mutta mini-helmillä työskentelyyn joutuu tilaamaan materiaalit ulkomailta. Silitykseen riittävät silitysrauta ja leivinpaperi. Jos kuitenkin haluaa tehdä valmiista töistä esim magneetteja tai koruja, joutuu niihin lisäksi hankkimaan tarvikkeet erikseen. Näpertely on pikkutarkkaa ja saattaa väsyttää silmiä, joten sitä ei kannata väkertää illan hämärässä valaistuksessa. 
 
Keskittyminen askarteluun nollaa hyvin ajatuksia. Jos sinulla on taipumusta murehtia vaikkapa stressaavia juttuja, voi pieni retropelihahmon rakentelu piristää mieltä ja auttaa rentoutumaan. Mikäli millintarkka puuhastelu tuntuu sinulle omalta jutulta eikä hamailu ole vielä entuudestaan tuttua, suosittelen testaamaan!
 
 

tiistai 19. tammikuuta 2016

Vegaaninen seikkailu Salaattivaltakunnassa


Princess Tomato in the Salad Kingdom (NES)
Lopullinen teksti on kirjoitettu Retrolordi.com -sivustolle ja korvaa edellisen lyhyen esttelyni samaisesta pelistä tässä blogissa.



Moni kasibittisen Nintendon parissa varttunut muistaa Hudson Softin logon esimerkiksi Adventure Islandin, Bombermanin ja Faxanadun yhteydestä. Mikäli Princess Tomato in the Salad Kingdom ei soita kelloja, ei hätää! Tomaattiprinsessa ei nimittäin koskaan päässyt Eurooppaan asti. Kyseessä on juonivetoinen point ’n’ click -seikkailu, joka julkaistiin Japanissa MSX-tietokoneille vuonna 1984. Peli sai Famicom-versionsa hieman myöhemmin (1988), ja Pohjois-Amerikan NESille se saapui 1991.


Princess Tomato on saavuttanut pienissä piireissä kulttimainetta, mutta fyysistä kopiota metsästäville kyseessä on hankalasti löydettävä tapaus. Mikäli epäilet muovailuvahalla kuvitetun kansitaiteen ja lapsekkaasti piirretyn pelikuvan kielivän esikoululaisille suunnatusta höpöpelistä, luulet väärin: Princess Tomato on yksi 8-bittisen Nintendon tuntemattomista helmistä.

 

Prinsessa ja puoli valtakuntaa

 

Salad Kingdomin asukkaita on kohdannut onnettomuus. Kaikkien rakastama Princess Tomato on kaapattu ja kuningas Broccoli suistettu vallasta. Elämänhalunsa menettänyt yksinvaltias menehtyy pian jättäen tyttärensä ja koko valtakunnan pelastamisen yhden miehen harteille. Tässä vaiheessa pelaaja hyppää rohkean Sir Cucumberin housuihin ja pelastustehtävä voi alkaa. Juoni saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta pian selviää, ettei kyseessä olekaan mikään tyypillinen Mariomainen seikkailu.

Koska olisi tylsää olla pelastusreissulla yksin, matkaseuraksi lyöttäytyy nuori Percy Persimmon, jonka poskettomat välihuomautukset siivittävät mukavasti seikkailun kulkua. Ja kukapa ei haluaisi pientä uskollista alamaista, jota voi käskyttää mielin määrin?

Matkan varrella kohdataan monenlaisia vaaroja, tuskastuttavia labyrintteja, hoksottimia vaativia pulmia sekä tietenkin taisteluita. Aseita ei tarvita, sillä erimielisyydet ratkaistaan sivistyneesti kivi-paperi-sakset -mittelöissä. Vaikka osa otteluista sujuu pelkällä tuurilla, on loppupuolen vastustajilla jo selvä strategia, joka täytyy hoksata pahiksen nokittamiseksi.


Toisin kuin monissa saman tyylilajin edustajissa, Princess Tomatossa kuolema ei korjaa varomatonta seikkailijaa. Pelissä voi kuitenkin jäädä jumiin pahimmillaan tunneiksi, ellei keksi mistä narusta vetäistä tilanteen selvittämiseksi. Princess Tomato ei ole vaikea, mutta tutkittavaa riittää useaksi pelikerraksi, kunhan vain malttaa pitää näppinsä erossa läpipeluuoppaista.

 

Japanilaista huumoria

 

Pelissä ei klikata ruudulla näkyviä asioita, vaan sen sijaan pelaaja valitsee sivuvalikoista löytyvistä vaihtoehdoista haluamansa. Käyttöliittymä toimii konsolilla paremmin ja nopeammin kuin hiiren tapaan liikuteltava kursori. Asioiden lähempi tarkastelu avaa usein lisää tutkittavaa, ja näin yhdessä ruudussa voi vierähtää tovi jos toinenkin. Pieniä vihjeitä annetaan sopivasti, jotta ratkaisua ei tarvitse pähkäillä loputtomiin.


Seikkailu on jaettu yhdeksään episodiin, joiden välissä pelaajalle tarjotaan salasanakoodi pelin jatkamiseksi myöhemmin samasta kohdasta.

Juonen osalta Princess Tomato yllättää positiivisesti, sillä episodeissa ei ole selvää ennalta-arvattavuutta. Verrattuna muihin NESin saman lajityypin peleihin (esimerkiksi Shadowgate ja Deja Vu) Princess Tomato on pirteästi erilainen.

Yksi osa pelin viehätystä on juuri sen outous. Kaikki valtakunnan asukkaat ovat vihanneksia, mutta kasvisparkoja kiusaavat julmat farmarit, jotka uhkaavat popsia siviilit lounaaksi. Entäpä mistä etsisit ensimmäiseksi donitsia sitä pyytävälle pummille? No miten olisi vaikka yökerhon roskiksesta.
 

Käsittämättömät ratkaisut on pohjustettu hyvin ja naamioitu huumorilla, joten pelaajan ei tarvitse naputtaa epäloogisuudesta. Tarinasta löytyy hetkittäin yllättävän synkkiä sävyjä, mikä herättää kysymyksiä pelin ikärajasta. Eikä myöskään unohdeta pervoilua, juonen kannalta epäolennaisia esineitä tai päätöntä tilannekomiikkaa, joiden pohjalle hyvät seikkailut on kokemuksen mukaan rakennettu.

 

Loppuratkaisua etsimässä

 

Princess Tomato on armoton siinä mielessä, että jokainen pulma on ratkaistava tismalleen oikein ennen kuin seikkailu voi jatkua. Tämä saattaa tarkoittaa, että pelaajan on mentävä kolme kertaa samaan huoneeseen, ennen kuin juoni etenee – tai ennen sitä mahdollisesti haahuiltava ympäri kartanoa miettimässä, että mitäs himputtia tässä oikeastaan kuuluisi tehdä.

Ensimmäisellä pelikerralla joutuukin käyttämään paljon aikaa paikkojen koluamiseen. Toinen asia, mikä luultavasti saa pelaajan repimään hiuksia seikkailun aikana, ovat labyrintit. Jopa kompassia käyttämällä niissä eksyy vuorenvarmasti, ja loppu onkin summanmutikassa samoilemista etenemisen toivossa.


Ilman hersyvää huumoria tomaattisen prinsessan pelastustehtävä saattaisi käydä aika raskaaksi, mutta jokin seikkailussa iskee niin lujaa, että välillä naurattaa jopa ääneen.

Muutamista puuduttavista hetkistään huolimatta Princess Tomato on loistava peli. Eikä pelkästään siksi, että siinä on hyvää sisältöä, vaan myös siksi, että sen eteen on selvästi nähty vaivaa. Samoja lauseita ei kierrätetä loputtomiin, vaan esimerkiksi Percy kommentoi tapauskohtaisesti eri ruuduissa. Pelin huumori, juoni ja tunnelma ovat kohdillaan, ja lisäksi seikkailun taustalle on sävelletty mainio soundtrack. Siksi peli kannattaa suosiolla käynnistää sellaisessa konsolissa, joka osaa toistaa NTSC-pelin oikealla 60 hertsin nopeudella.

 

Mitä jäi käteen?

 

Princess Tomato saattaa näyttää lapselliselta tekeleeltä, mutta se on paljon enemmän kuin mitä nopea vilkaisu antaa ymmärtää. Tomaattiprinsessa on yksi NES-kirjastoni omalaatuisimmista nimikkeistä, jonka pariin haluan aina aika ajoin palata.

Ikävintä on patteritallennuksen puuttuminen, sillä jos jää pitkissä episodeissa jumiin ja haluaa jatkaa toisella kertaa, on aloitettava kylmästi edellisestä salasanapaikasta. Pahimmillaan parinkin tunnin sessio menee hukkaan, jos seikkailun joutuu jättämään kesken episodien välillä.


Vaikka Princess Tomato ei ole vaikea, sen läpäisyyn vaaditaan kärsivällisyyttä, samojen biisien kuuntelemista toistona ja japanilaisen outouden hyväksymistä. Mikäli et kaihda animemaista höpsöyttä, eläviä kasviksia tai paikkojen läpikäymistä useaan kertaan, peli kannattaa ehdottomasti katsastaa. Ei kuitenkaan suositella tosikoille tai vakavaa seikkailua etsiville jössiköille, he kartelkoot näitä vihanneksia kuin ruttoa!


lauantai 9. tammikuuta 2016

Evoluution viemää


E.V.O. Search for Eden (SNES)
Juttu on kirjoitettu alun perin Retrolordi.com -sivustolle.

 



Olet Gaian synnyttämä Elämä, ja matkasi on vasta alussa. Tehtävänäsi on selviytyä läpi viiden esihistoriallisen aikakauden aina alkumerestä ihmisen syntymään. Evoluution sanelemana vain muutoksiin sopeutuvimmat yksilöt selviävät hengissä, joten Sinun on kehityttävä muita paremmaksi. Mikäli selviät näistä haasteista, saat ottaa ansaitun paikkasi Gaian rinnalla Edenissä. Kuka, mitä, häh?!


Kyseessä on Enixin (nyk. Square Enix) vuonna 1992 julkaisema, varsin omaperäinen SNES-peli, E.V.O. Search for Eden. Se on sivusta skrollaava toimintaseikkailu, joka heittää ohjattavaksi pienen kalan suuren valtameren keskellä. Pelaajasta itsestään on kiinni, mihin suuntaan kalaa ryhtyy kehittämään. Etenkin aikakausien edetessä mahdollisuudet ovat yllättävän monipuoliset. Evoluutiota ei kuitenkaan saa ilmaiseksi, vaan sen eteen on tehtävä töitä. Sanalla sanoen kyse on grindauksesta, eli samojen vihollisten mättämisestä yhä uudelleen, jotta hahmo kehittyisi. 

Esihistoria tutuksi?

 

Seikkailun edetessä pelaajalle syötetään enemmän ja vähemmän todenperäisiä viittauksia evoluutioteoriasta, sekä opetetaan samalla aikakausien ja esihistoriallisten eläinten nimiä. Taustatarina on mielenkiintoinen, muttei totuudenmukainen. Oikeastihan sama eläin ei voi kehittyä niin nopeaa tahtia eikä todellakaan toiseksi lajiksi. Kyse on vain mielikuvituksen tuotteesta, joten kukkahattutädit hys! Jotta päästään vielä enemmän fantasian puolelle, esiin putkahtelee tuon tuostakin mystisiä kristalleja, jotka voivat aiheuttaa erikoisia muodonmuutoksia – eikä pilvissä leijuvaa lentoliskojen kaupunkia voida myöskään aivan historialliseksi paikaksi väittää.



Ensimmäinen aikakausi kuvastaa aikaa ennen elämää maanpinnalla, toisella aikakaudella alkaa liskojen kehitys ja kolmannella dinosaurukset ovat valloillaan. Tästä eteenpäin on entistä enemmän pelaajan käsissä, millä lajilla jatkaa selviytymistaistelua: liskon, linnun vai nisäkkään muodossa. Tarina päättyy ihmisen astuessa kuvioihin ja aloittaessa jälleen uuden aikakauden, jota elämme yhä edelleen.



Kehitys kehittyy

 

E.V.O.:ssa kuljetaan keskenään samankaltaisten kenttien läpi syöden kaikkia vastaantulevia eläimiä. Voitetuilta otuksilta putoilee lihanpaloja, jotka antavat evoluutiopisteitä. Pisteitä käytetään uusien evoluutiomuotojen ostamiseen tai aiemmin tehtyjen poistamiseen. Kehitettävien ruumiinosien kirjo on laaja; raajoista sarviin ja ruumiinmuodoista hampaisiin. Yhdistelemiseen voi käyttää joko mielikuvitusta tai hahmon omaa voimakkuustaulukkoa, jota seuraamalla voi pyrkiä parantamaan haluamiaan arvoja. Esimerkiksi panssarin kokoa kasvattamalla puolustus nousee, mutta nopeus pienenee. Pelaaja joutuu siis valitsemaan, mitä ominaisuuksia pitää muita parempina.


E.V.O.:n grafiikat ja taustat ovat kauniita ja hahmot yksityiskohtaisia. Siksi onkin hauskaa, että omien evoluutiokokeilujen tuloksia pystyy tallentamaan pelin muistiin gallerian koostamiseksi. Myös etenemisen voi tallentaa sopivissa kohdissa, sillä pelistä löytyy paristomuisti ja peräti kolme tallennuspaikkaa. Musiikkeja ei sen sijaan voi kehua. Vaikka osa biiseistä on ihan jees, osa on kauheaa kuraa. Kaiuttimet tekee mieli kääntää pois päältä kuunneltuaan muutaman minuutin samaa parin sävelen ylös- ja alaspäin sahaamista.


 E.V.O. ei ole juonivetoinen peli, vaikka eri aikakausien kentistä löytyykin jos jonkinlaista monologia ja dialogia, sekä ainakin hetkittäin seikkailun tuntua. Juoni on kuitenkin helppo unohtaa taka-alalle pitkäksi aikaa, kun keskittyy vain evoluutiopisteiden hankkimiseen. Toki se on hauskaa, ja eri evoluutioyhdistelmien testailu antaa peliin sisältöä, mutta touhu käy helposti puuduttavaksi. Siksi E.V.O. toimii paremmin satunnaisena viihteenä kuin intensiivisenä alusta loppuun -tykittämisenä.

Kun evolvaaminen ei riitä

 

En voi väittää, etteikö pelin tarinassa olisi hauskoja hetkiä, tai hahmonkehitykseen jaksaisi uhrata aikaa. Jokin sisällöstä jättää silti kaipaamaan enemmän. Evoluutiopisteitä ei kerry tarpeeksi juonta seuraamalla, vaan kenttiä täytyy sahata edestakaisin haaliakseen niitä riittävästi. Tästä syystä juonesta irtautuu liian helposti. Loppupomot ovat erittäin haastavia, joten evoluutiopisteitä joutuu pakostakin grindaamaan selviytyäkseen voittajaksi. Se karsii mielikuvaa monipuolisuudesta, sillä jäljelle ei jää juuri muuta vaihtoehtoa kuin kehittää hyökkäys tappiinsa eteenpäin päästäkseen.


Yksi E.VO.:n pahimmista miinuksista ovat kontrollit. Etenkin alkeelliset elämänmuodot käyttäytyvät kankeasti vihollisiin nähden, ja taisteluissa ajoituksen on osuttava liiankin tarkasti kohdalleen. Peli on vaikea, ehkä hieman väärällä tavalla. Asiaa ei helpota, että kuollessaan menettää aina puolet kerätyistä evoluutiopisteistä. Tämä pakottaa pelaajan grindaamaan aina samoissa helpoissa kentissä.

Ikävää hommasta tekee se, ettei hahmo nouse tasoja lainkaan, vaikka töitä tekisi kuinka paljon – ainoa tapa saada lisäpisteitä taitoihin on ostaa evoluutiopojoilla parempia osia. Jos käyttää haalimansa pisteet turhaan ruumiinosaan, kerääminen täytyy aloittaa jälleen alusta. Peli kaipaisi tasojen nostoa japanilaisten roolipelien tapaan. Tällaisenaan pisteiden keräys ja niiden menettämisen pelko ei motivoi tarpeeksi.

Kallista lystiä

 

Oma lapsuuden kiinnostukseni dinosauruksiin on asia, mikä sai minut alunperin ihastumaan E.V.O.:on – missä muussa pelissä voit luoda alusta asti oman dinosauruksesi ja kehittää siitä juuri sellaisen kuin haluat? Omalaatuinen idea onkin yksi E.V.O.:n kantavista voimista, ja siitä syystä peli kuuluu niihin SNES-klassikoihin, mitkä haluan pelikirjastooni sisällyttää. Vaikka pelaaminen on hetkittäin tylsää ja turhauttavaa, pidän peliä merkittävänä teoksena SNES-aikakauden historiassa. Letkeä huumori ja hahmojen sarjakuvamaisuus jaksavat ilahduttaa joka kerta, vaikka lannistavan huono musiikki yrittääkin kovasti tappaa kiinnostusta.



E.V.O. ei ole sieltä halvimmasta päästä: pelikasetin hinta pyörii 300–3000 euron välillä. Siksi tyydyin itse hyvälaatuisen reprokasetin (eli uustuotannon) hankintaan. Halusin päästä pelaamaan E.V.O.:a konsolilla maksamatta itseäni kipeäksi. Tämä vaihtoehto kannattaa pitää mielessä pelin hankintaa suunnitellessa, sillä kyseessä on yksi SNESin harvinaisimmista ja kalleimmista peleistä.

Evoluutiopelinä E.V.O. on yksi parhaista pelaamistani, mutta en suosittele sitä juonivetoista ja nopeatempoista toimintaa etsiville. Söpösti piirretty esihistoria ei ehkä kolahda kaikkiin, mutta grindauksen ystäville se tarjoaa monia hauskoja pelihetkiä.