keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Trippimaailmassa


Trip World (GB)




Sunsoftin pelitalo nauttii suurta arvostusta retropelaajilta, eteenkin NES aikakauden 8-bittisistä peleistään. Pelejä yhdistävät loistavat musiikit, mainio pelattavuus, sekä upeat grafiikat. Sunsoftin parhaimmistoon kuuluvat mm. yksi NES:in kalleimmista peleistä Mr. Gimmick sekä hyvää mainetta nauttiva Ufouria the Saga.

Eräs pelitalon harvinaisista helmistä nimeltään Trip World on niinikään tyypillisiä Gameboy-pelejä huomattavasti arvokkampi pelikasetti, joka kuitenkin löytyy edullisesti ladattavaksi Nintendo 3DS:n Virtual Consolelle. Alkuperäinen peli julkaistiin Japanissa vuonna 1992 ja Euroopassa vuotta myöhemmin. Rapakon taakse peli ei koskaan rantautunut, mikä voi osaltaan selittää Trip Wordin korkeaa hintaa ja heikkoa saatavuutta. 


Trip World on kestoltaan lyhyt eikä lopulta edes kovin haastava peli. Kuitenkin pelinautintoa lisää suuresti se tosiasia, että grafiikka mustavalkoisessa pelissä on henkeäsalpaavan kaunis ja musiikit kuuluvat gameboy-pelien parhaimmistoon. Millainen peli lopulta kätkeytyykään nimen taakse? On aika lähteä pienelle Tripille.


Namusetä Sunsoftin kädestä



Pakko myöntää, rakastan Sunsoftin pelien silmäkarkkia, eikä Trip World ole poikkeus. Voin tuntea kuolan valuvan suupielestä alkudemoa katsellessa taidokkaan musiikin täyttäessä samaan aikaan tärykalvot. Nintendon Kirby-hahmoja muistuttavat Trip Worldin asukkaat ovat syötävän suloisia ja jo ensimmäistä kenttää pelatessa tekisi melkein mieli kirkua innoissaan kuin pikkutyttö, kun näkee pallonmuotoisen kissaotuksen hyökkäävän suloisesti kimppuun! 


Söpöyshyökkäys!

Siis mitä, hyökkäävän kimppuun?! Kyllä! Nimittäin Trip Worldin Maita-kukka, jolla on yliluonnollisia voimia, on varastettu. Tuon kukan avulla maa on ollut pitkään rauhallinen paikka elää, mutta nyt kukan kadottua asukkaat ovat muuttuneet aggressiivisiksi ja alkaneet tapella keskenään. Shabubu-rotuun kuuluva vanha patriarkka on tähän asti varjellut kukkaa, mutta nyt joutuu tämän nuori lapsenlapsi nimeltään Yakopoo lähtemään pelastushommiin.


Hyypiö iskemässä kyntensä Maita-kukaan

Kuitenkaan kirbymäisyydet eivät lopu tähän. Yakopoo pystyy näet muuttamaan muotoaan ja näin etemään vaihtuvissa olosuhteissa. Perusmuodossaan Yakopoo kävelee ja potkii vihuja minkä jaloistaan kerkiää, toisessa muodossa tämä pystyy lentämään ja kolmannessa eli kalamuodossa Yakopoo kykenee uimaan veden alla. Pelaaja ei siis ryöstä uusia kykyjä syömällä vihollisia, mutta kykyjen vaihtaminen on samankaltaista kuin Kirby-peleissä. 

Näiden kolmen muutoksen lisäksi maastosta löytyviä kukkia tai marjoja keräämällä Yakopoo saa hetkellisesti käyttöönsä erikoiskykyjä. Kaikkein harvinaisin superkyky kasvattaa Yakopoon jopa kaksinkertaiseen mittaan ja antaa käyttöön pelin tehokkaimman aseen.

Yakopoon koti, seikkailu alkaa

Lyhyestä virsi kaunis



Trip World on todella lyhyt peli, mikä on harmi näin kauniille ja hyvin sävelletylle tasoloikalle. Pelin lineaarisesti etenevät viisi kenttää on nopeasti koluttu, mutta aivan vasta-alkajille tämä peli ei ole pelkkää läpijuoksua. Yakopoon energiapallot kuluvat nopsaan eteenkin kenttien loppuun sijoitetuissa pomotaisteluissa eikä jatkomahdollisuuksia ole loputtomiin. Kun viimeinen elämä on käytetty ei auta kuin aloittaa harjoittelu alusta.



Erikoista tälle tasohyppelylle on, etteivät viholliset ole varsinaisesti pahoja. He ovat vain kärttyisiksi muuttuneita naapureita. Niinpä kaikkien olentojen kanssa ei kannata lähteä edes kerjäämään verta nenästään, useimmat vastaantulevat otukset eivät nimittäin tee lainkaan vahinkoa ellei Yakopoo hyökkää ensin. Tätä en huomannut ensimmäisellä pelikerralla, vaan hyökkäsin surutta jokaisen liikkuvan hahmon kimppuun vaikkei olisi edes tarvinnut.




Trip Worldissä joutuu jonkin verran opettelemaan taktiikoita eri vihollisten kanssa ja peliin on sijoitettu ansoja joita ei vain voi ensimmäisellä kerra tietää. Osa pomotaisteluista tuotti itselleni aikamoisia haasteita, eivätkä siinä pelin tarjoamat kolme elämää paljon lohduttaneet. Silti väitän, että opettelemalla Trip Worldin vaikeat kohdat pelistä suoriutuu varsin nopeasti - jopa niin nopeasti että se jää harmittamaan. Ufourian tapaista avoimen maailman seikkailua tai Mr. Gimmickin kaltaista salaisten aarteiden ja paremman lopun metsästystä peli ei valitettavasti tarjoa. Tutkimalla Trip Worldin Speedrun-aikoja käy ilmi, että voi pelin läpäistä nopeimmillaan jopa alle kymmenessä minuutissa.


Matkamaailman kipu ja kauneus



Trip World on kuin taskukokoon tiivistetty kuvakirja. Sen lukeminen ei kestä kauaa mutta sivuja voi ihailla yhä uudestaan ja uudestaan. Jokainen kenttä ja suurin osa vihollisista on uniikkeja, eikä kahta samanlaista kohtaa tai olentoa näe välttämättä pelin edetessä enää uudelleen. Tämä on harvinaista tämän tyyppiselle pelille ja se on ehdottomasti yksi asioista mikä tekee Trip Worldin omistamisesta kaiken rahan ja vaivan arvoista.


Yakopoo pikkuruisena olentona suuressa maailmassa.



Pelin juoni on moneen kertaan nähty, eikä itsessään tarjoa paljonkaan uutta. Juonesta huolimatta Trip Worldin tunnelma ja ohjattavuus tekevät siitä miellyttävän pelata ja soundtrack itsessään on hienointa jota olen Gameboy-konsolilla kuullut. Trip World on söpö kuin kasa erivärisiä karamellejä ja sitä on melkein mahdotonta vastustaa kun siihen kerran on koskenut - ja melkein yhtä nopeasti kuin karkkipino kuluu on myös Trip Worldin seikkailu lopussa. Pelin lyhyys on lopulta vain sivuseikka eikä se tee itsessään pelistä huonoa ostosta, mutta yhtä varmasti kuin karkkihimo palaa, jättää Trip Worldkin pelaajankin auttamattomasti kaipaamaan lisää.


Haastavaksi Trip Worldin hankkimisen fyysisenä pelikasettina tekee sen harvinaisuus ja hinta. Pelkästä aidosta kasetista voi joutua maksamaan monta sataa euroa, kotelon kanssa en edes uskalla arvailla. Itse hankin Trip Worldin toistaiseksi vain 3DS:n virtuaalikonsolille, ja maksoin siitä muutaman euron. Silti fyysinen peli olisi yksi hienoimmista hankinnoista omaa pelihyllyäni koristamaan, mikäli jossain vaiheessa hinta ei sattuisi niin kovasti sieluuni.

Totoron näköinen asukas kantaa sateenvarjoa, jolla mieluummin hutkii toisia lättyyn kuin suojautuu sateelta.

Suosittelen Trip Worldiin tutustumista todella lämpimästi, eteenkin jos söpöt ja hyväntuuliset tasoloikat kuten Kirby's Adventure ovat lähellä sydäntäsi. Vaikeita haasteita etsiville Trip World tuskin tarjoaa pitkäaikaista iloa, mutta pienenä välipalana se on omiaan piristämään kenen tahansa pelikonkarin päivää.

torstai 25. elokuuta 2016

Nörttiparodiaa parhaimmillaan

Maniac Mansion (NES)




Mitä sanoisit, jos kaverisi pyytäisi sinut mukaan pelastamaan cheerleader tyttöystäväänsä aamu kolmen aikaan hullun tiedemiehen kartanosta? Entäpä jos sotketaan tapaukseen vielä vihreä maailman herruutta tavoitteleva meteoriitti, eläkkeelle jäänyt intoileva sairaanhoitaja, räjähdysherkkä ydinreaktori sekä pari lemmikki-alienia. Kuulostaako hyvältä? No ei kuulosta! Tässä vaiheessa viimeistään juttu alkaa haiskahtaa teini-kauhuleffan parodialta - ja sitähän se tietysti onkin!  




Näistä pähkähulluista aineksista syntyi vuonna 1987 LucasFilm Gamesin ja Jalecon julkaisema Maniac Mansion seikkailu, joka käännettiin Amerikan- ja Euroopan NES:ille vuonna 1990. Peli on mainio osoitus siitä kuinka tuskallisen vaikeita mutta koukuttavan viihdyttäviä 'osoita ja klikkaa'-pelejä tehdään. Hahmovalinnasta riippuen peli sisältää monta täysin erilaista loppua, jonka vuoksi pelinautinto pysyy huipussaan useamman läpäisykerran ajan. 

Nyt siellä kotikatsomoissa siis nörttilasit silmille ja popcornit kainaloon, sillä tänään otetaan selvää mitä Maanisella Kartanolla on nykypäivän pelaajalle tarjottavana!


Viihdyttävää jakomielisyyttä



Vaikka kidnapatun tyttöystävän Sandy Pantzin pelastustehtävä kuuluisi ennen kaikkea poliisille, on päähenkilö Dave Miller niin umpityhmä teini että päättää koota pelastusjoukot omista riveistään. Peli alkaa valitsemalla Davelle avustajaksi kaksi kaveria, joista jokaiselta löytyy hahmosta riippuen vahvuuksia tai heikkouksia. Nämä ominaisuudet vaikuttavat siihen, millä ratkaisumallilla pelin voi viedä loppuun. 

Jos sattuisit kysymään, voiko alkuvalinnan tehdä väärin, voit olla huoletta. Millä tahansa kokoonpanolla on mahdollisuus voittaa. Kuitenkin Maaninen Kartano tarjoilee monta muuta tapaa pilata omat mahdollisuutensa, joten parasta on luottaa pelin paristomuistiin ja tallentaa usein.




Jokainen loppuratkaisu nivoutuu yhden hahmokyvyn ympärille, jolloin toinen hahmoista jää ikään kuin avustajan rooliin. Kenet heistä ottaisitkaan mukaasi pirullisen kartanon syövereihin? Nörttipoju Bernard osaa korjata elektroniikkaa, musikaaliset vahvistukset Syd ja Razor saavat pianon soimaan, valokuvaaja Michaelilla on taiteellista silmää, lehtinainen Wendy kykenee käsikirjoittamaan ja viimeisenä poloinen surffari-dude Jeff, joka osaa ainoana joukosta korjata puhelimia. Dave, joka on perushyvä jätkä eikä osaa mitään erikoista, omistaa onnekseen näin laajakirjoisia taitoja omaavan ystäväjoukon - sillä muuten tämä epätoivoinen yritys olisikin heti alussa tuhoon tuomittu.


Hyvin suunniteltua klikkailua



Maniac Mansonissa liikutellaan kolmea hahmoa vuorotellen ja tutkitaan talon salaisuuksia. Käyttöliittymä on omaperäinen tuon ajan NES-pelille ja luo mahdollisuuksia monenlaisiin ongelmanratkaisuihin. Usean hahmon nopea vaihtaminen ja yhteistyö ovat avain onnistumiseen. Pelin edetessä huomaa, että joku hahmoista jää helposti rooliin jossa tämän ainoa tarkoitus on painaa yhtä nappia. Tästäkin huolimatta kaikkia tiimiläisiä tarvitaan jotta päästään loppuun saakka.


Kartano on täynnä friikkejä huoneita, joita vanhoissa kauhuleffoissa voisi odottaa näkevänsä. Keittiön seinällä seisoo moottorisaha ja veitsiä, joiden viereen on roiskunut verta. Suihkusta löytyy outo muumioitunut ihmisen muotoinen käärö ja kaikki kommunikaatiovälineet ulkomaailmaan ovat yllättäen rikki. Kartanossa on myös muistettava varoa asukkaita, jotka teinit nähdessään kiikuttavat nämä pikimmiten kartanon viheliäisimpään paikkaan: tyrmään. Vangiksi joutuminen ei aina ole huono juttu, mutta hieman epämukavaa se on. Välianimaatiot kertovat proffan suunnittelevan Sandyn aivojen irrottamista tieteen hyväksi, joten pienet hikinorot alkavat jo virrata ystäviemme päässä. Tai sitten ei.




Vakavan rehellisesti sanottuna Maniac Mansion on todella haastava peli. Ei riitä, että peli ei juurikaan selitä mihin monia esineitä pystyy käyttämään tai kuinka juonta tulisi edistää. Maniac Mansion on rakennettu niin, että voit puuhastella pitkään jonkun tietyn asiavyyhdin kimpussa, kunnes huomaat ettei sinulla ole edes ongelman ratkaisuun tarvittavia hahmoja käytössäsi. Pelissä käytetään myös reaaliaikaa hyödyksi, joten osa salaisuuksista ratkeaa vasta kun on kulunut tarpeeksi minuutteja jostain tapahtumasta. Kuinka nämä olisi pitänyt pystyä arvaamaan 80-luvulla, jos ei ollut internettiä eikä Nintendo Hotlinea käytettävissä? Kyllä, pientä sadistista nautintoa pelin tekijöillä on saattanut olla silmäkulmassaan, mutta siitä huolimatta Maniac Mansionin pariin on helppo upota tuntikausiksi.



Epälineaarista mutta maukasta



Toisin kuin monissa muissa NES:in point 'n clickeissä, Maniac Mansionissa ei tarvitse jatkuvasti liikuttaa kursoria alakulman valikoista kuvaruutuun. Peliin on rakennettu pikavalintoja: yhdellä napilla voidaan selata nopeasti vaihtoehdot mitä toimintoa esineeseen voi käyttää. Tämä helpottaa ja nopeuttaa huomattavasti pelaamista. Myös mukana oleviin esineisiin voidaan käyttää pikavalintoja.


Jokainen toiminto koostuu lauseista, joilla eri esineitä ja toimintoja voidaan yhdistellä. Pelaaja voi siis rakentaa esim lauseen "Use Mailbox with CD Player" - oli siitä sitten hyötyä tai ei. Tämä käyttöliittymä tuntuu aluksi oudolta, mutta siihen tottuu hyvin pian. Tiettyjä toimintoja ei saa pikavalintoihin, kuten vaikkapa pull, push sekä turn on/off, joten niitä tulee kokeiltua huomattavasti harvemmin. Usein näitä toimintoja silti tarvitaan. Huomasin pelin edetessä yrittäväni jatkuvasti 'käyttää' radiota tai taskulamppua, kunnes jälleen muistin etteivät ne toimi niin.



Maniac Mansion ei ole missään vaiheessa lineaarinen peli, vaan talossa pystyy tekemään paljon asioita eri paikoissa riipumatta toisistaan. Kaikki talon esineet ja huoneet eivät liity kaikkiin hahmoihin, joten jokaista esinettä ei yhden läpäisyn aikana pysty käyttämään. Tämä lisää sekä mielenkiintoa, että turhautumista. Olisi hauska keksiä mitä kaikkea niillä välineillä pystyy tekemään jotka saa nyysittyä taskuunsa. Usein kuitenkin huomaa yrittävänsä vain turhaan keksiä ratkaisumallia ongelmaan tai esineeseen, mikä ei liity kyseiseen pelikertaan lainkaan.




Maaninen seikkailu pitää sisällään melko brutaaleja ja kyynisellä huumorilla maustettuja kohtauksia, joita kaikkia ei ole sensuroidusta NES-versiostakaan häivytetty. Pelin julkisestikin kohuttu valintamahdollisuus grillata elävä hamsteri mikrossa on jäänyt monelle mieleen. Silti pelissä ei pääse helposti hengestään, vaan yrittämistä ja erehtymistä voi jatkaa hyvinkin pitkään.

Versioissa on eroa



Maniac Mansion NES:ille eroaa muista versioista yllättävänkin paljon. Se, että peliä sensuroitoiin alkuperäisestä PC-versioista on vain yksi muutoksista. Pelin kehittelijät kasasivat Maniac Mansionin pohjaksi aivan uuden pelimoottorin, mitä käytettiin myöhemmin mm. samojen tekijöiden Monkey Island-peleissä. Kuitenkin NES:in käyttöliittymä tuotti haasteita ja tekijöiden oli muutettava sekä grafiikkaa, pelimekniikkaa että sävellettävä musiikit uudestaan. 

Ensimmäinen versio japanilaiselle Famicom-konsolille oli hyvin erilainen ja sisälsi noin 100 merkkiä pitkiä koodeja pelin jatkamista varten. Tämä ei kuitenkaan Amerikan Nintendoa miellyttänyt vaan pelin kehittelyä jatkettiin. USA- ja Eurooppaversio Maniac Mansionista olikin lähempänä alkuperäistä suurine skrollaavine huoneineen ja paristotallennus poisti salasanojen kirjoittamisen vaivat.



Maniac Mansionista tuli hitti ja sille kehiteltiin myös jatko-osa Day of Tentacle, jota ei kuitenkaan käännetty NES-pelaajien iloksi. Maniac Mansion on yksi niistä harvoista NES-peleistä, jotka ilmestyivät pohjoismaissa myös ruotsin kielelle käännettynä. Musiikit pelissä ovat hyvää settiä ja pelintekijät ovat kehittäneet jokaiselle hahmolle oman taustamusiikkinsa. Halutessaan ääniraidan saa myös kytkettyä pois päältä, mikä on hauska ominaisuus jos peliä jatkaa tuntikausia eikä enää jaksa kuunnella saman toistoa.


Jokaisen retroilijan hankinta




Maniac Mansion on hykerryttävää nörttiviihdettä, joka jää pahasti kummittelemaan mielen syövereihin vielä läpäisyn jälkeenkin. Peli on niin hyvä, että sen pariin tahtoo palata uudestaan ja uudestaan. Maniac Mansonin haastavuus ei ärsytä, vaikka jumiin jäätyään voikin kokea turhauttavia hetkiä pyöriessään ympäri kartanoa. Tarina on sen verran absurdi, että se jaksaa naurattaa ja saa kaipaamaan lisää.



Maniac Mansion on yksi NES:in omaperäisimmistä point 'n clickeistä, mitä suosittelen ehdottomasti kaikille hieman hulluista tarinoista ja parodioista pitäville. Varoituksena: voi aiheuttaa riippuvuutta! Kielitaito on ehdoton vaatimus jotta ymmärtää mitä on tekemässä, perus englannilla pärjää hyvin. Maniac Mansionia ei voi suositella mikäli epäjohdonmukainen eteneminen ja jumiin jääminen peleissä aiheuttaa ahdistusta. 

Jos kiinnostuit, lisää viimeistään nyt Maniac Mansion pelattavien retrojen listallesi. Et tule katumaan sen ostamista.


maanantai 22. elokuuta 2016

Syksyn kuulumisia

Syksy on saapumassa... ja se tietää paljon sateisia iltoja pelien sekä tietokoneen ääressä!

Tänä kesänä allekirjoittanut sattuikin viettämään yllättävän kiireistä elämää, joten blogin pitäminen jäi ilman erillistä ilmoitusta täysin tauolle. Keskeneräisiä tekstejä on syntynyt lukuisia kappaleita, mutta vasta nyt sain ensimmäisen varsinaisen arvostelun valmiiksi - jonka aion laittaa tänne tuotapikaa.

Elän tällä hetkellä pienessä epätietoisuudessa Retrolordi-sivuston kirjoitusten kanssa, koska viimeisimmän tekstini ylläpitäjälle lähetin huhtikuussa, enkä ole sen jälkeen kuullut siitä mitään. Mutta ei ole minun käsissäni tuleeko avustushommilleni kyseisessä julkaisussa jatkoa, toivottavasti vielä joskus. Omissa kätösissäni on ainoastaan vastuu omasta blogistani joten toistaiseksi kirjoitan nyt vain tänne, kunnes kuulen kuinka Retrolordin julkaisut jatkuvat (jos niille vielä tulee jatkoa).

Tavoitteenani olisi kirjoittaa jatkossa muutamia tarvike- ja laite-esittelyjä, sekä muutakin peleihin liittyvää pohdintaa. Silti tällä hetkellä blogi on keskittynyt lähinnä peliarvostelujen kirjoittamiseen, sillä en ole toistaiseksi löytänyt aikaa muiden tekstien hiomiseen. Haluaisin esitellä pelejä, jotka eivät ole kovinkaan tunnettuja, sillä sellaisia omasta pelikirjastosta jonkin verran löytyy. Toki miksei yleisesti tunnetuista klassikoistakin, kun joku sattuu kovasti inspiroimaan.

Haluaisinkin tiedustella Teiltä jotka tätä blogia satunnaisesti luette, onko Teillä toiveita tai ideoita mistä haluaisitte kuulla tulevaisuudessa? Minulla on 15 pelikonsolia ja pelikokoelmani tuntuu jatkuvasti kasvavan nopeammin kuin ehdin päivittää Pelikokoelma-sivua - lisäksi pelaan retroja laajemmin kuin mitä oma pelikirjastoni käsittää. Niinpä kirjotusmateriaalia löytyy pilvin pimein (kun vain aika riittäisi tekstin synnyttämiseen). Mikään pro pelaaja en toki ole, mutta ihan tavallisen harrastelijan ja retronostalgikon näkökulmasta tykkään kirjoitella rakkaudestani peleihin. Mikäli joku peli tai vaikkapa konsoli kiinnostaa ja haluaisit kuulla siitä arvostelun tai esittelyn, ilmaise toki mielenkiintosi kommenttikentässä, niin katson olisiko minulla mahdollisuutta kyseisestä aiheesta kirjoittaa.

Hauskaa ja pelirikasta syksyä kaikille!




Ps. Tässä yhteydessä pahoittelen myös teksteissä esiintyviä fonttikokojen ja fonttityylien vaihdoksia eri päivitysten välillä. Vaikka kuinka yritän, en saa Bloggeria toimimaan haluamallani tavalla vaan tekstit heittelevät aivan mielivaltaisesti. Välillä meinasin jo heittää hanskat tiskiin koko blogijärjestelmän kanssa ja palata takaisin Livejournaliin, mutta yritän vielä jaksaa Bloggerin kenkkumaisuutta. Yrittäkää tekin. <3

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Ajopelien Furrytopia





En ole koskaan pahemmin välittänyt ajopeleistä - en ainakaan perinteisistä. Nintendon oman hahmokaartin tähdittämä Mario Kart-pelisarja on kuitenkin positiivinen poikkeus genressä. Tai olisi, jos joku muu ei olisi tehnyt samaa mutta paremmin.

Kyseessä on kilpa-ajopeli, joka luuttuaa lattiat kaikilla Mario Karteilla, niin uusilla kuin vanhoillakin. Peli, jota ei ole julkaistu HD:nä eikä kertaakaan alkuperäisessä muodossaan sitten vuoden 1997. Kyseessä on yksi Raren kulta-ajan peleistä Nintendo 64 alustalle, joka ilman omaa syytään on sivuutettu ja jäänyt jopa unohduksiin. Sen nimi on Diddy Kong Racing, paras ajopeli mitä on nähty.

Hus sika metsään!


Tarina alkaa siitä, kun Timber-tiikerin vanhemmat lähtevät lomalle ja jättävät kotisaaren poikansa huostaan. Leppoisat tiikerinpäivät ovat kuitenkin ohi, sillä saarta saapuu valloittamaan velhosika WizPig. Timber pyytää hädissään apuun kaikki kaverinsa: Diddy Kongin, Banjon, Conkerin, Pipsyn ja muut - jopa yksi Kongien pahiksiin kuuluva Kremling liittyy joukkoon. Yhdessä nuoret päättävät valloittaa saaren takaisin ja ajaa tyrannisian takaisin karsinaansa. Ja mitenkö sika aiotaan voittaa? Autoilla, lentokoneilla ja ilmatyynyaluksilla tietenkin!


Diddy Kong Racing marssittaa joukon Raren tuttuja ja hieman tuntemattomiakin eläinhahmoja erilaisine kuskin ominaisuuksineen pelaajan iloksi. Eikä kyseessä ole pelkkien tavallisten kilparatojen kaahailu, vaan pelistä löytyy puhdas seikkailu-moodi, jolla saa avattua vähitellen kaikki herkut. Välianimaatiot ja pomotaistelut piristävät kaahailujen keskellä ja uusien kenttien sekä salaisuuksien metsästys saarta tutkien on ennen kaikkea kivaa.




Kuskin taidot koetukselle


Seikkailun lisäksi pelissä pääsee ottamaan mittaa turnauksista - joko muiden ihmispelaajien kanssa tai tekoälyvastustajia vastaan. Mikä vielä haastavampaa, pelaaja voi valita kentän pelattavaksi T.T.:tä vastaan, joka on todella pirullinen kilpakumppani. Läpäistyään kaikki kentät T.T.:n kanssa voi aukaista itselleen uuden pelattavan hahmon. Kinkkinen ja kyvyt huippuunsa hiova rutistus kannattaa, sillä viimeistään silloin huomaa kehittyvänsä kuskina ja tietävänsä kuinka eri kentät kannattaa ajaa jotta voittaa muutaman millisekunnin sadasosan. Sanoisin, ettei omien ajotaitojen hiominen ole koskaan ollut näin hauskaa ja haastavaa yhtäaikaa.

 
Muistinko jo mainita, että Diddy Kong Racingin soundtrack on lähes kirjaimellisesti puhdasta kultaa? Iloiset ja mukaansa tempaavat taustamusiikit jäävät soimaan pitkäksi aikaa korvien sopukoihin, mitä ei voi pitää missään nimessä pahana. Monista Raren ja Nintendon peleistä tuttu säveltäjävelho David Wise pistää taas parastaan ja biisit luovat peliin hyväntuulisen tunnelman.

 

Kiusaamisen sietämätön hauskuus


Koska Diddy Kong Racing on kaikkea muuta kuin vakava ajopeli, löytyy kentistä monenmoisia aseita. Kenttiin sijoitellut ilmapallot paljastavat värinsä puolesta minkä kategorian helpostusta on luvassa: punaisista löytyy ammuksia joilla härnätä vastustajia, siniset antavat nopeutta ja vihreistä putkahtaa kenttiin jätettäviä ansoja. Näiden lisäksi violetit ja sateenkaaren väriset erikoispallot tarjoavat hetkellisen suojakentän tai magneetin, jolla voi imasta oman autonsa vastustajan peräpuskuriin kiinni. Mitä useamman samanvärisen pallon kerää, sitä tehokkaampi ase tai helpotus pelaajaa odottaa. Pihtailu siis kannattaa.




Ilmapallojen lisäksi kenttiin on piilotettu iso läjä banaaneja joista on yllättävää hyötyä: keräämällä 10 banaania saa ajokkinsa huippunopeuden maksimiinsa, mutta osumalla muiden ammuksiin tai ansoihin menettää aina osan banaaneistaan.


Mikä onkaan hauskempaa, kuin jättää ilkeä ja hankalasti maastosta erottuva öljyläiskä suoraan nopeuttimen päälle, jolloin kanssapelaajan pyörät menevät takuuvarmasti solmuun juuri kun hän luuli jättävänsä muut imemään pölyä! Kyllä, pelissä pääsee ilkeilemään juuri sopivasti, mutta myös taktikoimaan milloin kannattaa kerätä mikäkin pallo. Peli on parhaimmillaan taktikoinnin ja ajotaitojen yhteenhioutunut kombo.
 

Loputtomasti tekemistä


Jotta ei tehdä tätä liian helpoksi, pelissä pääsee kisaamaan kolmella eri ajokilla. Jos hallitseekin jo auton, ei peliä voi läpäistä täysin ellei haasta itseään opettelemaan myös lentokonetta ja ilmatyynyalusta. Jokainen ajoneuvo tarjoaa aivan erilaisen ajotuntuman. Lentokoneella täytyy huomioida korkeus ja syvyysvaihtelut, ilmayyny taas liukuu aina kuin jään päällä, mutta pystyy kulkemaan vedessä. Kaikilla ajokeilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa joita on opittava hyödyntämään jos haluaa mestariksi.


Kenttäsuunnitteluun on käytetty huolella aikaa ja pelintekijät loistavat tässä asiassa kirkkaasti onnistumisellaan. Tavallisten mutta sopivasti vaihtelevien maailmojen ja ajoratojen lisäksi pelistä löytyy monenlaisia tapoja avata uusia osioita. Esimerkkeinä kentät, joista pitää kerätä 8 piilotettua kolikkoa sekä voittaa, kentät joissa tarkoituksena on ampua vastustajat tai kentät joissa kerätään tiettyjä asioita sekä estetään samalla kanssapelaajia saamasta niitä.



Seikkailukenttien lopussa pelaaja kohtaa WizPigin kaksi kertaa. Näihin taistoihin joutuu ottamaan mukaansa muutakin kuin pelkkää tuuria, sillä sika juoksee ja lentää kovaa, eikä helpota yhtään että pelaaja voi tulla tallotuksi tai ammutuksi kesken kilpailun.

WizPigin kohtaamisten jälkeen lopputekstejä katsellessa luulisi hauskuuden olevan lopussa, mutta näin ei missään tapauksessa ole. Adventure-moodin läpäistyään pelaaja saa avattua aivan uuden ja yhtä laajan Adventure Two-osion, ja mitä muuta Rarella mahtaa vielä olla takataskussaan? Peliin on piilotettu kosolti taikakoodeja, minkä avulla voi peliin lisäillä hauskoja tai helpottavia ominaisuuksia, jos tavallinen pelaaminen alkaa kaikesta monipuolisuudestaan huolimatta maistua puulta.


Diddy Kong Racing on täynnä tekemistä ja Rare on pannut siihen parastaan. Peli ei ole läpihuutojuttu, eikä ole vain yhtä tapaa jolla läpäistä kaikki salaisuudet sekä hioa kuskintaidot huippuunsa. Hahmojen erilaiset ominaisuudet, monipuoliset kentät ja peliin piilotetut salaisuudet sisältävät tuntikaupalla hauskaa tekemistä soolopelaajalle. Kuitenkin hauskuus vain lisääntyy entisestään, kun ottaa kaverin mukaan ja pistää jäätävän matsin pystyyn.  

Kapuloita rattaissa?


Vaikka tahtoisin kuinka kieltää tämän asian, ei ajan hammas ole kohdellut Diddy Kong Racingiä kultahansikkain. Peli näyttää rosoiselta, eikä se isolla litteällä näytöllä anna valitettavasti aivan samaa fiilistä kuin kuvaputkitelkkarilla oli aikoinaan tapana. Mutta aikaansa nähden DKR ei myöskään ole huonoimmasta päästä, peliä kelpaa edelleen katsoa ja pienelle kökköydelle voi sopivassa määrin naureskella. Pelihahmojen lapsekkuus voi karkottaa joitakin pelaajia, sillä tenavia naurattavat hahmoäänet ja söpöstely eivät vain kaikille sovi. Raren historia osoittaa kuitenkin ettei ulkonäkö kerro pelistä kaikkea, eivätkä hassut eläinhahmot aliarvioi aikuispelaajaa. Haastetta pelistä löytyy varmasti moneen makuun.

 
Vaikka mielestäni DKR ottaa Nintendo 64:n ohjaimen pelattavuudesta kaiken irti, on ohjain itsessään pitkissä pelisessioissa tuskastuttava kapine. Tatin epätasainen pinta alkaa pian painaa peukaloa ja ahdistus pukkaa hektistä kenttää pelatessa. Kuinka paljon vääntöä tuollainen kova muovitappi oikein edes kestää? Näppäinten sijoittelut, ohjattavuus ja pelaaminen itsessään toimivat juuri niin kuin pitää - ohjain kasvaa vähitellen osaksi pelaajaa.

Hahmokaarti on mielenkiintoinen sekoitus Raren peleissä nähtyjä eläimiä ja kuskien ominaisuudet antavat peliin lisähaastetta. Osa hahmoista on kuitenkin aivan liian vaikeita aloittelijalle, eikä kaikkien hahmojen kesken eroa pelattavuudessa edes huomaa. Kooltaan pienimmät kuskit ovat helppoja ohjata, mutta nämä ovat muita hitaampia. Nopeimmat kuskit ovat taas melkoisia köntyksiä liikutella. Onkin pelaajasta kiinni, mitä ominaisuuksia ajokissaan haluaa enemmän korostaa tai mikä hahmokaartista viehättää eniten. Alussa on suositeltavaa testata peliä pienillä kuskeilla, sillä silloin pääsee pelituntumaan paremmin kiinni - vasta myöhemmässä vaiheessa on aika ottaa Banjoa ohjaksista ja kokeilla miltä Kazooiesta tuntuu (tai sinne päin).



Yksi ärsyttävimmistä asioista DKR:ssä liittyy moninpeliin. Kahdestaan ajaessa peliruutu on jaettu kahteen, mikä on ihan ok ja pelikin toimii kuten pitää. Kolmella tai neljällä pelaajalla on neljään osaan jaettu ruutu kuitenkin pieni ja suttuinen, eikä se suinkaan ole pahinta. Musiikki puuttuu kokonaan 3-4 hengen pelistä, mikä on ISO miinus. Pelkkien ääniefektien kanssa ajaminen nimittäin latistaa tunnelmaa huomattavasti. Niinpä Diddy Kong Racing on parhaimmillaan kaksintaisteluissa yhden lisäpelaajan kanssa sekä yksinpelissä, jolloin pelaajalla onkin kaikkein eniten valinnanvaraa.  

Ilman Mariotakin voi ajaa!


DKR ei ole pelkästään suosikki-ajopelini, vaan se on rehellisesti mielestäni paras ei-vakava ajopeli mitä millään alustalla on nähty. Siksi onkin pakko myöntää, olen hieman katkera Mario Kartille. En pelkästään sen saamasta suosiosta, vaan siitä että mielestäni Rare teki asiat paremmin ja mielenkiintoisemmin, eikä DKR saanut koskaan siitä tarpeeksi ylistystä. Diddy Kong Racing unohdettiin ilmestymisensä jälkeen nopeasti, eikä sille suotu jatko-osia, parannettua graafista ilmettä eikä edes paikkaa himoittujen ja kalliiden keräilypelien joukossa. Mario Kart sai kaiken ja enemmänkin, vaikka kovinkaan paljon ei sen menneistä vuosista nykypäivään ole lopulta muuttunut. Mario pysyy Mariona ja aseet samoina - vaikka pelit ovat hauskoja, niiltä puuttuu sielu.



Diddy Kong Racing on saanut ainoastaan yhden uudelleenjulkaisun: Nintendo DS:lle vuonna 2007. Versio on kuitenkin monelta osin riisuttu alkuperäisestä, eikä se tarjoa samanlaista pelituntumaa tai tunnelmaa kuin alkuperäinen N64 versio. Ainut plussa kyseisessä pelissä on tarinamoodin uudistettu alkuvideo. Se sisältää nimittäin nyt ensimmäistä kertaa itse tarinan, jonka vuonna 1997 joutui lukemaan ainoastaan peliohjeesta.

Diddy Kong Racing on kaikkea sitä mitä hyvän mielen peliltä voi kaivata: paljon vaihtelevaa tekemistä, vetävät musiikit, löytämisen riemua, seikkailun makua, salaisuuksia, mainio pelattavuus ja puhdas hauskuus. Peli on hyvää viihdettä niin yksin kuin yhdessäkin, sekä tarjoaa mukavasti haastetta.
 

Kunpa löytäisin sen nuoruuteni aktiivisen pelaajajoukon, joka lähtisi sormet hiostuen ja peukalot kipeinä kamppailemaan vielä kerran kanssani Timberin saaren ajokeisarin herruudesta. Lupaan, että edelleenkään en päästäisi heitä helpolla.